— Lopettakaa jo nyt itsekkin, herra Oblomov, noin katselemasta minuun! — puheli tyttö ujosti kääntäen päänsä poispäin, mutta uteliaisuus sai hänessä vallan ja hän ei siirtänytkään silmiään hänen kasvoistaan.
Oblomov ei kuullut mitään.
Hän katsoa tuijotti todellakin yhä tytön silmiin kuulematta hänen sanojaan ja vaijeten tutkistellen sitä mitä hänen sisässään tapahtui. Hän kosketti päätään — siinäkin jotakin tuntui läikehtivän ja huimasti kiidättävän ja pyörivän. Hän ei ehdi saada kiinni omia ajatuksiaan: ne liitelevät kaartaen kuni lintuparvi ja sydämmen kohdalla, vasemmassa kyljessä, tuntuu ikäänkuin kivistävää pakotusta…
— Älkää, voi älkää katsoko minuun noin kummallisesti! — pääsi taas tytön huulilta. — Minun on myös tukala olla… Tekin varmaan koetatte houkutella jotakin ilmi minun sielustani…
— Mitäpä minä voisin houkutella teiltä? kysyi Oblomov koneellisesti.
— Minulla on myöskin suunnitelmia, alotettuja, ja lopettamattomia, — vastasi tyttö.
Oblomov säpsähti tästä viittauksesta omaan valmistumattomaan työhönsä.
— Kummallista! huomautti hän. — Te olette häijy, vaikka teidän katseenne on niin lempeä. Ei suotta siis sanota että naisiin ei pidä uskoa, ne valhettelevat sekä tahallansa että aikomattansa — kielellänsä, katseellansa, hymyllänsä, punastuksellansa, vieläpä pyörtymyksellänsä.
Tyttö ei antanut enempää yllytystä tälle vaikutukselle ja ottaen
Oblomovilta lakin pois istahti itse hänen viereensä.
— Ah! suokaa anteeksi minun ilkeä kieleni! virkkoi hän vilkkaasti. — En sano, en sano sitä vasta. Mutta minä vakuutan pyhästi ettei se ollut pilkkaa! — lausui hän miltei laulamalla, ja tässä lauselaulussa värähteli tunnetta.