— Hän nauratti minua kauheasti tänään sillä, lisäsi Olga: — hän naurattelee minua aina. Suokaa anteeksi, en koske, en koske siihen asiaan vasta, ja koetan myös tästälähtien katsoa teihin toisin…
Hänen kasvoillensa tuli veitikkamaisen vakava ilme.
— No siis, ensiksikin, — jatkoi hän: — minä en katso teihin nyt niinkuin ennen, siis on teillä nyt vapaampi ja helpompi olla. Toiseksi seuraa kysymys: mitä on tehtävä ettei teillä olisi ikävä?
Oblomov katsoi suoraan tytön harmaansinisiin silmiin.
— Kas nyt te itsekkin katsotte minuun niin kummallisesti… — sanoi
Olga.
Oblomov oli todellakin katsahtanut tyttöön, ei niinkuin silmillään, vaan niinkuin ajatuksellaan, koko tahdollaan, niinkuin magnetiseerattu, katsonut väkinäisesti, voimatta olla katsomatta…
"Jumala nähköön, kuinka hyvä ja kaunis hän on! Että sellaisia onkin mailmassa!" ajatteli hän luodessaan häneen melkein säikähtyneen katseen.
"Tuo valkoinen hipiä, nuot silmät, joista ikäänkuin tummasta kuilusta häämöttää ja samalla hohtaa jotakin, niin, ehkä se on sielu! Hänen hymyilyänsä voi lukea niinkuin kirjaa, hymyn takaa näkyvät kauniit hampaat ja koko pää … kuinka hellästi se lepää hartioilla keinuen aivankuin kukkanen, josta tuulahtaa suloista tuoksua…"
"Niin, minä saan hänestä jotakin", tunsi hän: "hänestä siirtyy minuun jotakin. Täällä sydämmessäni alkaa ikäänkuin kiehua ja tykyttää… Minä tunnen siinä jotakin lisäystä, jota siinä nähtävästi ei ole ennen ollut… Hyvä Jumala, mikä onnen tunne katsoa häneen! Ja samalla niin raskasta hengittää…"
Nämät tunteet tulivat tuulenpuuskana hänen sieluunsa, ja hän katsoi yhä tyttöön niinkuin katsellaan äärettömään etäisyyteen tai pohjattomaan kuiluun suloisessa itsensä-unhoituksessa.