— En tiedä, mutta niin minusta vain tuntuu että te katseellanne kaivatte minusta esiin kaiken sen, mitä en haluaisi muiden tietävän, en varsinkaan teidän…
— Miksikä niin? Te olette Andrei Ivanitshin ystävä, ja hän on minun ystäväni, siis…
— Siis — ei ole syytä että te tietäisitte minusta kaiken, mitä
Andrei Ivanitsh tietää, — lausui Oblomov suoraan.
— Syytä ei olekkaan, vaan on mahdollisuus…
— Siitä saatte kiittää ystäväni avomielisyyttä — huono palvelus muuten hänen puoleltaan!…
— Onko teillä sitten jotain salaisuuksia? kysyi tyttö. — Kentiesi rikoksiakin? — lisäsi hän nauraen ja siirtyen hänestä vähän edemmäs.
— Kentiesi, — vastasi Oblomov huoahtaen.
— Niin, onhan se hirveä rikos, — virkkoi tyttö hiljaa ja arasti: — vetää eripariset sukat jalkaansa!
Oblomov tempasi lakkinsa.
— En kestä enempää! huudahti hän. — Ja te muka tahdotte että minulla olisi mukava. Minun ystävyyteni Andrein suhteen on lopussa… Tämänkinkö hän teille on kertonut?