— Haluatteko, niin näytän teille kokoelman tauluja, jotka Andrei Ivanitsh on minulle tuonut Odessasta? kysyi Olga. — Eikö hän teille ole niitä näyttänyt?
— Te nähtävästi koetatte täyttää emännän velvollisuudet huvittamalla minua? kysyi Oblomov. — Se on turhaa!
— Miksikä turhaa? Minä vain tahtoisin ettei teillä olisi ikävä, että te olisitte täällä kuin kotonanne, että teistä tuntuisi mukavalta, vapaalta ja keveältä, ja ett'ette lähtisi pois … makaamaan.
"Hän on ilkeä, pisteliäs olento!" ajatteli Oblomov ihaillen vasten tahtoansa jokaista hänen liikettään.
— Tahdotteko todellakin että minun olisi keveätä ja vapaata olla ja ettei minulla olisi ikävä? uudisti hän.
— Tahdon, — vastasi tyttö katsoen häntä niinkuin ennenkin, mutta vielä suuremmalla uteliaisuuden ja hyvänsuopaisuuden ilmeellä.
— Älkää siis, ensiksikin, katsoko minua noin niinkuin nyt, ja niinkuin muutamia päiviä sitten…
Kaksinkertainen uteliaisuus ilmeni tytön silmissä.
— Sillä juuri tuosta katseestanne tulee minun niin tukala oltava…
Mihinkä minä lakkini paninkaan?
— Tukala — miksikä? kysyi tyttö pehmeästi ja uteliaisuuden ilme katosi hänen katseestaan. Siitä loisti vain hyvyys ja lempeys.