— Se on voinut tapahtua vaikka tänä aamuna, jos ikkunan ohi on sattunut kulkemaan se käheä-ääninen posetiivi … — sekaantui Olga sanomaan, mutta niin hyvänsuovasti ja pehmeästi ettei pistimen kärki ivassa tuntunut.
Oblomov katsahti nuhtelevasti häneen.
— Hänen sisä-ikkunansa ovat vielä tähän aikaan vuotta poisottamatta, ei sinne voi kuulla mitä ulkomailmassa tapahtuu.
Oblomov katsahti nuhtelevasti myös Stolziin. Stolz otti Olgaa kädestä.
— En tiedä, mistä se johtuu, että te tänään lauloitte niinkuin ette milloinkaan ennen ole laulanut, Olga Sergejevna, ainakaan en minä sellaista ole pitkiin aikoihin kuullut. Kas tämä on nyt minun kohteliaisuuteni! — sanoi hän suudellen tytön jokaista sormea.
Stolz läksi pois. Oblomov teki myös lähtöä, mutta Stolz ja Olga pidättivät häntä.
— Minulla on asioita, — huomautti Stolz: — vaan mitä sinä sinne kotiin menet makaamaan … näin varhain…?
— Andrei! No kuule Andrei! — hätäili Oblomov rukoilevalla äänellä. — Ei, en minä voi tänään jäädä, minun täytyy lähteä! — lisäsi hän, heitti hyvästit ja läksi kuin läksikin pois.
Hän ei nukkunut koko yönä, vaan asteli alakuloisena ja miettiväisenä edestakaisin huoneessansa; aamuruskon sarastaessa meni hän ulos kotoansa ja kuljeskeli pitkin Nevan rantaa, pitkin katuja, jumalaties mitä tuntien ja mitä ajatellen…
Kolmen päivän perästä oli hän jälleen siellä, ja kun muut vieraat illalla olivat istuutuneet korttien ääreen, huomasi hän äkkiä jääneensä kahdenkesken Olgan kanssa. Tädin päätä kivisti ja tämä istui sentähden toisessa huoneessa imien sieramiinsa spriin hajuja.