Hän lauloi monta aariaa ja romanssia, Stolzin pyynnöstä. Toisissa niistä ilmeni kärsimystä ja hämärää onnen aavistusta, toisissa riemua, mutta näissäkin säveleissä piili jo surun siemeniä.
Nämät sanat ja säveleet, tämä puhdas ja voimakas neitseellinen ääni — ne panivat sydämmen sykkimään, hermot värisemään, silmät säkenöimään ja täyttymään kyyneltulvalla. Samalla silmänräpäyksellä teki mieli kuolla ja iäksi uinahtaa heräämättä, sävelten valtaan, ja heti taas sydän jälleen janosi elämää…
Oblomov vuoroin leimahti tuleen, vuoroin tunsi voipumusta, sai vaivalla kyyneleet pidätetyiksi ja vielä vaikeammin tukahdetuksi sen riemuitsevan huudahduksen, mikä pyrki pulpahtamaan hänen sielustansa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista uljuutta, sellaista voimaa, joka ikäänkuin kokonaan kohosi sydämmen pohjasta, kiihoittaen sankaritöihin.
Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis matkustamaan vaikka ulkomaille, jos ei olisi tarvinnut muuta kuin istahtaa vaunuun ja lähteä ajamaan.
Lopuksi alkoi tyttö laulaa Casta divaa; ja kaikki sen riemun riehahdukset, sen salamoina sinkoilevat ajatukset, nuo värähdykset, jotka kuni neulojen pistokset tuntuivat läpi koko ruumiin — kaikki tämä valtasi raukaisevasti Oblomovin ja hän joutui ihan haltioihinsa.
— Oletteko tyytyväinen minuun tänään? kysyi Olga yht'äkkiä Stolzilta lakaten laulamasta.
— Kysykää Oblomovilta, mitä hän sanoo? — vastasi Stolz.
— Ah! — pääsi Oblomovin huulilta ja hän yritti yht'äkkiä tempaamaan Olgan käden puristaaksensa sitä, mutta pidättyi ja oli suuresti hämillään.
— Antakaa minulle anteeksi… — sopersi hän.
— Kuuletteko? — huudahti Stolz Olgalle. — Sano minulle omantuntosi mukaan, Ilja, kuinka pitkiin aikoihin sinulle tällaista ei ole tapahtunut?