— Mutta te itse?
Oblomov pudisti kieltävästi päätään:
— En voi tahtoa, mitä en tunne.
— Sinä olet tölppänä, Ilja! — huomautti Stolz. — Siitä nyt näkee mitä seurauksia on, kun aina makailee kotonaan ja vetää paripuolet sukat jal…
— Herran nimessä, Andrei, — keskeytti Oblomov vilkkaasti antamatta hänen puhua loppuun: — ei minulle maksa mitään vaivaa sanoa: "Oi! minä olen sangen iloinen ja onnellinen, tehän tietysti laulatte mainiosti…" jatkoi hän kääntyen Olgaan: "tämä tuottaa minulle suuren ilon" ja muuta semmoista. Vaan onko se välttämätöntä sanoa?
— Mutta voisittehan edes lausua toivomuksenne että laulaisin … vaikkapa pelkästä uteliaisuudesta.
— En uskalla, vastasi Oblomov: — te ette ole näyttelijätär…
— No, minä laulan sitten teille, — sanoi Olga kääntyen Stolziin.
— Ja sinä Ilja, valmistaudu sanomaan joku kohteliaisuus! nauroi
Stolz.
Sillävälin oli tullut ilta. Sytytettiin lamppu, jonka valo kuni kuun hohde tunkihen murattilehtien lomitse. Hämärä salasi Olgan kasvojen piirteet ja vartalon seivästi näkymästä ja heitti kuni hienon harson hänen päällensä; kasvot jäivät varjoon, kuului ainoastaan pehmeä, mutta voimakas ääni, jossa ilmeni tunnetta ja hermojen värinää.