— Nyt kai pitäisi sanoa tässä joku kohteliaisuus, — vastasi Oblomov. — Vaan minä en niitä osaa, ja jos osaisinkin, niin päättäisin olla sanomatta…
— Miksikä?
— No, jos te satuttekin laulamaan huonosti! huomautti Oblomov avomielisesti. — Minusta tuntuisi sitten niin tukalalta…
— Niinkuin eilen korppujen ääressä … pääsi yht'äkkiä tytön suusta ja hän punastui itse niin että jumalaties mitä olisi antanutkin, jos ei olisi tullut sanoneeksi näitä sanoja. — Suokaa anteeksi — minä olin häijy! … lisäsi hän.
Oblomov ei ollut vähääkään odottanut kuulevansa tästä asiasta ja joutui hämilleen.
— Se on ilkeätä kavaluutta! sanoi hän puoliääneen.
— Ei, se on vain pientä kostoa, ja sekin, minä vakuutan, ilman pahaa tarkoitusta sanottu, sentähden ettei teillä ollut kohteliaisuutta minulle.
— Ehkäpä keksin, kun ensin kuulen.
— Tahdotteko sitten että laulaisin? kysyi tyttö.
— En minä, se on hän, joka tahtoo, — vastasi Oblomov osoittaen
Stolziin.