Uusi kilahdus ovikellossa katkaisi hänen mietteensä. Uusi vieras astui sieltä sisään.
Tämä oli tummanvihreään virkatakkiin ja vaskisiin vaakunanappeihin puettu herrasmies. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu, mutta poskia reunusti mustahko parta ja hänellä oli väsynyt, mutta rauhallisen itsetietoinen ilme silmissään, kasvot hyvin hienopiirteiset ja huulilla miettiväinen hymy.
— Päivää, Sudbinski! tervehti Oblomov iloisesti. Kerranpa sinäkin vaivaudut katsomaan entistä vanhaa virkakumppaniasi. Vaan älä tule niin likelle, älä tule — sinä tulet kylmästä!
— Terve mieheen, Ilja Iljitsh, äänsi vieras. — Jo kauvan minä olen sinun luoksesi aikonut, mutta tiedäthän itse, mikä pirullinen virkatoimi meillä on! Katsohan tätä, salkun täydeltä raahaan taas läpitarkastettavia papereita. Ja nytkin, jos tällä aikaa minua kysyvät, käskin kuriirin ajaa tänne. Eivät minuutin rauhaa ne anna minulle omiin asioihini.
— Vai menet sinä vielä virastoon? — miten sinä näin myöhään sinne olet menossa? kysyi Oblomov: — ennenhän sinä lähdit saapastelemaan jo kello kymmeneltä…
— Ennen — niin, vaan nyt on toisin: kello kaksitoista minä sinne ajan.
Hän pani koron viimeiselle sanalle.
— Oo, minä arvaan! sanoi Oblomov: — Sinä olet osaston päällikkö!
Milloinka olet ylennetty?
Sudbinski nyykäytti merkitsevästi päätään.
— Pääsiäiseltä, sanoi hän. — Mutta voi kauhea sitä työn paljoutta! Kello kahdeksasta kahteentoista kotona, kahdestatoista viiteen kansliassa — ja illallakin saan tehdä työtä. Ihmisistä olen kokonaan vieraantunut.