Hän läksi, mutta palasi heti takaisin.
— Näittekö näitä? kysyi hän osoittaen kättänsä, joka oli ikäänkuin valettu hansikkaaseen.
— Mitä siinä on? kysyi Oblomov neuvottomana.
— No nehän ovat uusmuotiset lacets! Näettekö kuinka mukavasti ne pinnistyvät kiinni: ei tarvitse kahta tuntia seisoa ja kiristää nappeja läpiinsä, vaan nykäisee vain tästä rihmasta — ja samassa on valmis. Ne ovat juuri saapuneet Pariisista. Tahdotteko, niin tuon teillekin parin koetteeksi?
— Hyvä, tuokaa vain!
— Mutta katsokaapa tätä, eikö se todella ole ihmeen siro? sanoi hän etsien berlokkikimpustaan yhden: — se on pieni nimikortti taitetuin korvin.
— En eroita, mitä siinä seisoo.
— Pr. M. — prince Michel, vaan sukunimeä Tjumenev ei ole kirjoitettu. Tämän hän minulle lahjoitti viime pääsiäisenä — pääsiäismunan sijasta. Mutta jääkää nyt hyvästi, au revoir. Minun on vielä käytävä kymmenessä eri paikassa. — Herra Jumala, kuinka tämä maailma on suloinen!
Ja hän katosi huoneesta.
"Kymmenessä eri paikassa samana päivänä — voi onnetonta miestä!" ajatteli Oblomov. "Ja se se nyt on olevinaan elämää!" arvosteli hän pudistaen kovasti hartioitaan. Missä siinä on ihminen! Kuinka moneen kappaleeseen hänet siten silvotaankaan? No, eihän tuo tosin ole rumaa käväistä joskus baletissa tai rakastua johonkin Lyydiin … hänhän on niin suloinen! Olla maalla hänen kanssaan kukkia poimimassa ja soutelemassa — kaunistahan se on. Mutta kymmenessä eri paikassa samana päivänä — voi onnetonta miestä! lopetti hän käännähtäen seljälleen ja iloiten itseksensä siitä ettei hänellä ollut moisia turhia haluja ja ajatuksia. Ja ettei hänen tarvitse laukata paikasta toiseen, vaan saa maata tässä paikallaan säilyttäen kaiken ihmisarvonsa ja rauhansa.