— No käykää sitten Mesdrovissa, keskeytti Wolkov. — Siellä ne puhuvat vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin taiteesta; et saa kuulla mitään muuta kuin: "venetsialainen koulu", "Beethoven ja Bach", "Leonardo da Vinci"…
— Aina sitä samaa iänikuista — se on haljua! Ne mahtavat olla penteleen pedantteja siellä, sanoi Oblomov haukotellen.
— No teilleppä ei mikään kelpaa. Vaan onhan niitä muitakin taloja. Nykyään on kaikilla vastaanottopäivänsä. Savinovissa on päivälliset torstaisin, Maklashinissa perjantaisin, — Wjäsnikovissa sunnuntaisin, — ruhtinas Tjumenevilla keskiviikkoisin. — Minä olen joka-ikinen päivä jossakin! lopetti Wolkov loistavin silmin.
— Mutta eikö teitä laiskuta näin laukata ympäri päivät-pääksyttäin?
— Minuako laiskuttaisi! Miksi niin? Päinvastoin, se on erinomaisen hauskaa! puheli hän huolettomasti. — Aamuisin lueskelen, täytyy tietysti olla au courant kaikesta ja tietää päivänuutiset. Jumalan kiitos että minulla on sellainen virka, jossa ei tarvitse olla työssä. Ainoastaan kaksi kertaa viikossa istun hiukan virastossa ja sitten syön päivällistä kenraalin luona, vaan sen jälkeen olen vapaa kaikille visiiteille ja minne tahansa, jossa en ole ollut pitkään aikaan — esimerkiksi jonkun uuden näyttelijättären luo. Milloin venäläisessä, milloin ranskalaisessa teatterissa. Ja kun ooppera tulee, kirjoittaun vakinaiseksi kävijäksi. Ja siellä rakast… Sitten alkaa kesä ja Mikko saa virkalomaa — matkustamme hänen kotiinsa maalle kuukaudeksi virkistelemään. Siellä metsästellään ja huvitellaan. Heillä on siellä mainioita naapureita, jotka pitävät bals champétres. Ja Lyydin kanssa kuljeskelemme lehdossa, soutelemme venheellä ja poimimme kukkasia… Hih sentään!
Ja hän pyörähti iloisesti kantapäillään. — Mutta nyt täytyy joutua… Jääkää hyvästi, sanoi hän koettaen turhaan nähdä itseänsä edestä ja takaa pölyisestä peilistä.
— Odottakaahan, pidätteli Oblomov, — tahtoisin puhella teidän kanssanne eräistä asioista…
— Pardon: ei ole aikaa, kiirehti Wolkov, — sitten toisella kertaa. — Vaan ettekö tahdo tulla syömään kanssani ostereita? Silloin voitte niistä puhella. Lähtekää vaan — Mikko maksaa.
— En minä lähde, menkää itse, Jumalan nimessä! virkkoi Oblomov.
— Hyvästi siis.