"Hänkin on yht'äkkiä syttynyt ja rakastunut ja nyt hän ei näytä silmiäänkään: häntä ujostuttaa, — ei kai se siis ole mitään julkeutta. Mutta kuka on syypää?" ajatteli hän: "Andrei Ivanovitsh, luonnollisesti, sentähden että oli saattanut Olgan laulamaan silloin…"
Mutta Oblomov ei alussa ollut tahtonut kuunnellakkaan — Olgaa oli harmittanut se ja hän oli… koettanut… Niin, hän oli kovasti punastunut — ja koettanut kaikin voimin pehmentää Oblomovin jäykkyyttä. Stolz oli hänestä sanonut että hän on henkisesti turtunut mies, jonka mieltä ei mikään kiinnitä, jossa kaikki on sammunut… Juuri siksipä hänen, Olgan, oli tehnyt mieli tutkia, oliko todella kaikki hänessä sammunut ja sentähden hän oli laulanut, laulanut… niinkuin ei milloinkaan ennen…
"Hyvä Jumala! minähän olenkin siis syypää: minä pyydän häneltä anteeksi… Mutta mistä?" kysyi hän sitten: "Jos minä hänelle sanoisin näin että: herra Oblomov, minä olen syypää, minä olen houkutellut teidät… Mikä häpeä! Se ei ole totta!" huudahti hän itsekseen tulistuneena polkien jalkaansa. "Kuka uskaltaa näin ajatella? … Mistäpäs minä tiesin mitä seuraisi? Vaan jos ei tätä olisi tapahtunut, jos ei hänen suustaan olisi ryöstäytynyt… niin mitäs silloin?" kysyi tyttö. "En tiedä…" ajatteli hän.
Siitä päivästä asti oli hänen sydämmessään tuntunut niin kummalliselta … ehkä oli hän hyvin loukattu … myöskin kuumetta oli syntynyt ja poskilla punertanut kaksi ruusunpunaista pilkkua…
— Kiihtymystä … lievää kuumetautia, — oli lääkäri selittänyt.
"Mitä olikaan tuo Oblomov tehnyt? Oh, hänelle oli annettava aika läksytys ettei moista vasta tapahtuisi! Pyydän tätini kieltämään häntä tulemasta enää meille; hänen ei olisi pitänyt unhoittaa että… Kuinka hän uskalsikin!" ajatteli tyttö kävellen pitkin puistoa ja hänen silmänsä paloivat…
Yht'äkkiä kuuli hän jonkun askeleet.
"Joku tulee…" ajatteli myös Oblomov.
Ja samassa tulivat he kasvoista kasvoihin toisiaan vastaan.
— Olga Sergejevna! änkytti Oblomov väristen kuin haavanlehti.