— Ilja Iljitsh! — äänsi myös tyttö arasti, ja molemmat seisahtuivat.
— Hyvää päivää, — sanoi Oblomov.
— Hyvää päivää, — äänsi myös tyttö.
— Mihinkä te olette menossa? — kysyi Oblomov.
— Ilman vain … — sopersi impi nostamatta silmiään maasta.
— Häiritsenkö minä teitä?
— Oi, ette vähintäkään … vastasi Olga katsahtaen Oblomoviin pikaisesti ja uteliaasti.
— Sopiiko minun tehdä teille seuraa? — kysyi Oblomov, äkisti heittäen häneen tutkivan silmäyksen.
He läksivät ääneti kävelemään pitkin tietä. Ei opettajan viivotin, ei rehtorin kulmakarvat koskaan elämässä olleet panneet Oblomovin sydäntä niin kovasti pamppailemaan kuin tämä nyt. Hän tahtoi jotakin sanoa, koetti ponnistella itseään, mutta sanat eivät lähteneet kieleltä. Sydän se vain ihan tavattomasti takoi aivankuin suuren hädän edellä.
— Oletteko saanut kirjeitä Andrei Ivanitshilta? — kysyi Olga.