— Onko se siis aivan unhoitettu! kysyi Oblomov hiljaa.
— On, kaikki on unhoitettu! virkkoi neito nopeasti, kiirehtien askeleitaan kotiinsa päin.
— Antakaa kätenne merkiksi ettette ole suuttunut.
Katsahtamatta häneen ojensi tyttö hänelle sormensa päät ja tuskin oli
Oblomov niihin koskettanut, kun hän jo heti nykäsi kätensä takaisin.
— Ette siis ole leppynytkään! — sanoi Oblomov huoahtaen. — Kuinka minä vakuuttaisin teille että se oli vain hetkellistä viehtymystä ja etten minä mitenkään tahtonut mennä sopivaisuuden rajojen yli? Tietysti en enää tule kuuntelemaan teidän lauluanne…
— Älkää nyt siinä noin vakuutelko: en minä teidän vakuutuksianne tarvitse … — virkkoi neito vilkkaasti. — Minä en itseksenikään aijo enää laulaa.
— Hyvä, minä olen siis vaiti, — sanoi Oblomov. — mutta älkää Jumalan tähden noin menkö pois, muuten minun sydämmelleni jääpi sellainen kivi…
Tyttö hiljensi vauhtiaan ja alkoi jännityksellä kuunnella hänen sanojansa.
— Jos on totta että te olisitte itkenyt kuulematta minun huokaustani silloin kun ensi kerran olin kuullut teidän lauluanne, niin nyt, jos te tuolla tavalla menette pois, hymyilemättä ja antamatta ystävällisesti kättä, niin minä myös … oi olkaa sääliväinen Olga Sergejevna! Minä tulen kipeäksi, polveni vapisevat, minä vaivoin pysyn pystyssä…
— Mistä syystä? kysyi Olga äkkiä katsahtaen häneen.