— En itsekään tiedä: tuo häpeän tunne siitä sanasta on minulta nyt mennyttä … mutta minusta tuntuu että siinä…
Jälleen hänen sydämmellään ikäänkuin ryömi muurahaisia, jälleen tuntui siinä jotakin liikanaista, jälleen immen hyväilevä ja utelias katse alkoi häntä polttaa. Tämä kääntyi niin suloisesti häneen ja odotteli niin levottomasti hänen vastauksiaan.
— Mitä siinä on? kysyi Olga kärsimättömästi.
— Ei, pelkään sanoa: te suututte jälleen.
— Puhukaa! sanoi tyttö käskevästi. Oblomov oli vaiti.
— No?
— Minun tekee jälleen mieli itkeä katsellessani teitä… Näettekös, minussa ei ole itserakkautta, minä en häpeä sydäntäni…
— Miksikä itkeä? — kysyi impi ja hänen poskilleen ilmaantui nuo kaksi ruusunpunaista pilkkua.
— Minä olen yhä kuulevinani teidän lauluanne … minä tunnen jälleen…
— Mitä niin? — kysyi neito ja kyyneleet virtasivat takaisin rinnasta; hän odotti jännityksellä.