"Miksi hän teki näin?" rupesi hän harkitsemaan ja muistelemaan…
— Minä pöllö ja hölmö! — sanoi hän äkkiä ääneensä siepaten lehmänkielot ja syreeninoksan, ja läksi melkein juoksujalassa hölkkäsemään pitkin puistokäytävää. — Minä pyysin häneltä anteeksi, mutta hän … ah, olisiko se mahdollista?… Mikä ajatus!
Onnellisena, kasvot säteillen, aivankuin "kuu otsalla", kuten entinen lapsenhoitajansa oli sanonut, saapui hän kotiinsa, istahti sohvan nurkkaan ja piirsi pikaisesti pöydän pölyiseen pintaan suurilla kirjaimilla: "Olga".
— Hyi, kuinka paljon pölyä! äkkäsi hän samassa, havahtuen riemustaan. — Sakariias! Sakariias! — sai hän pitkän aikaa huudella, sentähden että Sakariias sattui istumaan hevosmiesten kanssa portilla, joka oli poikkikadulle päin.
— Menetkö siitä! tuli Anisja uhkaavasti kuiskaten toimittamaan tarttuen miestänsä hihasta. — Herra on jo kauvan sinua huutanut sisään!
— Katsoppas Sakariias, mitä tämä on? sanoi Ilja Iljitsh, mutta ei ankarasti, vaan pehmeästi ja hyvänsuovasti, sillä nyt ei hän voinut suuttua. — Aijotko sinä täälläkin pitää samaa epäjärjestystä kuin kaupungissa: pölyä ja hämähäkinverkkoja? Ei, suo anteeksi, minä en sitä salli! Muuten ei Olga Sergejevna anna minulle koskaan rauhaa, hän sanoi minulle tuonoinkin: "te rakastatte pahaa siivoa".
— Niin, heidän on hyvä sanoa, kun on viisi palvelijaa talossa, — huomautti Sakariias ja vääntäytyi takaisin ovea kohti.
— Mihin sinä menet? Ota ja lakaise, ja pyyhi pölyt: täällä on mahdotonta istua ja nojata kyynärpäätään mihinkään… Iljettäväähän tämä on, tämä on sitä … oblomovilaisuutta!
Sakariias pullisteli itseään ja katseli syrjästä herraansa. "No nyt on kummat!" ajatteli hän! "taas se on muutamanlaisen haukkumasanan keksaissut! Ja vielä niin tutunomaisen!"
— No ota luuta ja lakaise, mitäs siinä töllistelet? sanoi Oblomov.