— Ei täällä ole mitään lakaistavaa! Johan minä aamulla lakaisin! — vastasi Sakariias itsepäisesti.
— Mutta mistä on sitten pöly, jos olet lakaissut? Katsohan tuonne, tuonne. Onpas siinä siivoa! Hetipaikalla lakaisemaan!
— Lakaissut oon, — väitti Sakariias — kuka tässä kymmeniä kertoja rupeaa lakaisemaan? Pölyä keräytyy ulkoa… täällä on peltoja ja huviloita: siellä on paljon pölyä kujalla.
Samalla kurkisti Anisjan pää toisesta huoneesta:
— Kuulehan Sakariias Trofimitsh, turhaan sinä lakaiset ensiksi lattian ja sitten vasta varistelet pöydiltä, siitähän sitä pölyä jälleen tarttuukin… Pölyttäisit ensin…
— Mitä sinä siihen tulit neuvomaan? kahahti Sakariias kiukustuneena eukolleen. — Mene paikoillesi!
— Onko mailmassa mokomaa nähty: ensin lakaista lattiat ja sitten pöydiltä pölyttää?… Siksihän se herra sinulle onkin niin vihoissaan…
— Kä-kä-kä! — huusi Sakariias ja räpsäytti eukkoaan kyynärpäällä rintaan.
Anisja naurahti ja vetäytyi piiloon. Oblomov huiskautti kättään Sakariiaksellekkin että tämä menisi ulos huoneesta. Hän kallisti päänsä neulottua tyynyä vasten, laski kätensä sydämmensä kohdalle ja alkoi kuunnella, kuinka se tykytti. — "Tämähän kuulostaa vaaralliselta", sanoi hän itsekseen. "Mitä on tehtävä? Jos rupeaa neuvottelemaan tästä lääkärin kanssa, niin hän, kuka sen tietää, vielä lähettää Abessiniaan!" —
Niinkauvan kun Sakariias ja Anisja vielä eivät olleet naimisissa keskenään, hoiti kumpikin heistä omaa tointansa sekautumatta toinen-toisensa tehtäviin, se on: Anisja kävi torilla, keitti ruuat ja otti osaa huoneitten siivoukseen ainoastaan kerran vuodessa, kun lattiat pestiin.