Ja hän saa tuntea elämän, sen hiljaisen virran vilinän, sen suloisen suihkun ja polskutuksen … ja hän vaipuu hautomaan näitä tyydytettyjä toiveitansa, tuntien onnen paisumusta…
Yht'äkkiä synkistyivät Oblomovin kasvot. — Ei, tämä ei voi olla mahdollista! — virkkoi hän ääneen nousten sohvalta kävelemään pitkin lattiaa. — Hänkö nyt voisi lempiä minua, tällaista hassua, unisilmäistä, kelmeäposkista… Hän kai vain yhä tekee pilaa minusta…
Ja Oblomov pysähtyi peilin eteen ja tarkasteli kauvan itseään, alussa vastahakoisesti, mutta sitten hänen katseensa kirkastui, vieläpä hän hymyilikin itsekseen.
— Minä näytän vähän niinkuin paremmalta ja tuoreemmalta kuin siellä kaupungissa ollessani, — sanoi hän, — minun silmäni eivät ole enää niin himmeät… Ja kas tuosta on kadonnut se näärännäppykin, joka yritti tulemaan… Se on luultavasti tämä raitis ilma, joka sen vaikuttaa, minä olen paljon kävelyssä, en juo viiniä enkä makaile. Ei tarvitsekkaan Egyptiin matkustaa!
Samassa tuli Maria Mihailovnan, Olgan tädin palvelija kutsumaan
Oblomovia syömään päivällistä heille.
— Tulen, tulen! sanoi Oblomov.
Palvelija kääntyi mennäkseen takaisin.
— Odotas! Tuossa sinulle vaivoista.
Ja Oblomov antoi hänelle rahaa.
Hänen tuli niin hauska ja kevyt oltava. Luonnossa oli niin valoisaa. Kaikki ihmiset tuntuivat niin hyviltä, kaikki nauttivat samalla tavalla kuin hänkin, kaikkien kasvoista paistoi onni. Ainoastaan Sakariias oli happamennäköinen ja katseli syrjäsilmin herraansa, mutta Anisja sitävastoin naurahteli niin hyvänsuovasti.