"Minulla pitäisi vielä tässä olla oma koira", päätti Oblomov: "tai kissa … kissa on parempi: kissat ovat niin pehmoisia ja lempeitä, kehrätä murrittavat niin mukavasti."
Ja juoksujalkaa läksi hän Olgan luo.
"Siis kuitenkin rakastaa Olga minua!" ajatteli hän tiellä. "Se nuori, se raikas olento! Hänen mielikuvitukselleen on nyt avoinna mitä runollisin elämän kehys: hän uneksii kai mustakiharaisista, sorea- ja komeavartaloisista nuorukaisista, joiden kasvoilla ilmenee mietteliästä salattua voimaa ja rohkeutta, joiden huulilla väikkyy ylpeä hymy ja silmissä säihkyy kipinä, joka uppoaa ja värähtelee katseessa ja niin helposti tunkeutuu aina sydämmen pohjaan, ja joilla on pehmeä ja raikas ääni, mikä soinnahtelee kuni metallinen kieli. Mutta eihän tarvitse välttämättä rakastaa nuorukaisia, joilla on nämät rohkeat kasvot ja jotka tanssivat kauniisti ja ratsastavat hevosilla… Otaksukaamme ettei Olga ole mikään tusinatyttö, jonka sydäntä voi kutkuttaa viiksillä ja kuuloa liikuttaa miekan helinällä… Mutta silloinhan tarvitaan jotain muuta — esimerkiksi henkistä voimaa, jos mieli lauhduttaa naista taivuttamaan päänsä tämän älyn edessä, jota mailmakin kumartaa… Tai täytyy olla mainionkuuluisa taiteilija… Mutta mikäs minä olen? — Oblomov — en mitään muuta. Stolz — se on toista: Stolzilla on älyä, voimaa, ymmärrystä ohjaamaan itseänsä, muita ja kohtaloansa. Mihin tahansa se mies tulee, kenen kanssa tahansa yhteen sattuu — katsos: hetipaikalla on hän valtias, niin näpähyttelee ikäänkuin soittimella… Mutta minä?… En minä edes tuota Sakariiasta osaa hallita … enkä itseänikään … minä olen — Oblomov! Niin, Stolz: hyvä Jumala … häntähän Olga rakastaakin!" ajatteli hän kauhistuneena: "itsehhän hän sanoi: niinkuin ystävää, hän sanoi; vaan tämä on kentiesi vain itsetajuton valhe… Ystävyyttä miehen ja naisen välillä ei ole olemassa…"
Oblomov hiljensi hiljentämistään vauhtiaan epäilystensä valtaamana.
"Mutta mitä, jos hän keimailee minun edessäni?"
Hän seisahtui kokonaan, hetkeksi tyrmistyneenä.
"Mitä, jos siinä on viekkautta ja salavehkeitä… Ja mistä minä sen olen päähäni saanut että hän minua rakastaa? Eihän hän sitä ole sanonut: tämä on itserakkauden saatanallista kuisketta. Andrei! Tokkohan? … ei voi olla mahdollista: Olga on sellainen, sellainen… Kas tuollainen hän on!" virkkoi hän yht'äkkiä iloisesti nähdessään häntä vastaan kävelevän Olgan.
Hilpeästi hymyillen ojensi Olga hänelle kätensä.
"Ei, hän ei ole sellainen, hän ei ole petturi", päätti hän: "petturit eivät katso noin ystävällisillä silmillä, niillä ei ole noin vilpitöntä naurua, vaan se on semmoista kitinää… Mutta eihän hän kuitenkaan ole sanonut että rakastaa!" ajatteli hän taas äkisti säikähtäen: hän, Oblomovhan vain niin itselleen selitti… "Mutta mistäs tuo harmi sitten tytössä? … Herra Jumala, mihinkä kuljuun minä olenkin joutunut!"
— Mikä teillä on kädessä? — kysyi Olga.