— Mitenkäs käy meidän entisten tovereiden?

— Aina hiljakseen. Svinkin se hukkasi erään asiapaperin!

— Älä hiidessä! No mitäs tirehtööri siihen? kysyi Oblomov vavahtavalla äänellä. Vanhasta muististaan tuli hänen paha olla.

— Käski pidättää palkan kunnes paperi löytyy. Se oli tärkeä asia "velanvaatimuksesta". Johtaja luulee, lisäsi Sudbinski melkein kuiskaamalla, että mies oli hukannut sen tahallaan.

— No voi teitä! Niin paljon työtä ja niin paljon kiusaa teillä on! lausui Oblomov.

— Kauheata, vallan kauheata se onkin. Mutta tietysti sellaisen miehen kanssa kuin Tuomas Fomitsh on hauska olla virassa. Ei hän jätä ketään ilman palkkiota ja sitäkään, joka ei mitään tee, ei hän unhoita, Kun määräaika on kulunut, esittää hän ylennyksen "virkakunnosta" ja sillekin, jolta määräaika puuttuu, toimittaa hän virkanimen, pienen mitalin tai raha-apua…

— Paljonkos sinulla onkaan palkkaa?

— Onhan sitä: 1200 ruplaa palkkaa ja erittäin: pöytärahoja 150, hyyryrahoja 600, apurahoja 900, matkarahoja 500 ja muita palkkiorahoja likemmäs 1000 ruplaa.

— Piru vieköön! sanoi Oblomov hypähtäen istualleen vuoteessaan: — Sinulla mahtaa olla peijakkaan kaunis "laulun ääni"? Aivan kuin italialaisella solistilla!

— Mitäs se nyt vielä on! Ajatteleppas että esimerkiksi tuo Peresvjetov saapi lisäpalkkaa, vaikka tekee paljon vähemmän työtä kuin minä eikä ymmärrä hölyn pölyä. Eikä hänellä tietysti ole sitä arvoa ja mainetta kuin minulla on. Minä olen hyvin huomattu, — lisäsi hän kainosti, katsahtaen alas; — tuonoin lausui ministeri minusta että olen "koko ministeristön kaunistus".