— Sinähän olet oikein miesten mies! virkkoi Oblomov. — Kunhan vain ei olisi tuota työtä kello kahdeksasta kahteentoista, kahdestatoista viiteen ja vielä kotonakin — voi mies-rukkaa!
— Mutta mitäs minä sitten tekisin, jos en olisi virassa? kysyi
Sudbinski.
— Mitä tahansa muuta, — lukisit, kirjoittaisit…
— No sitähän minä nytkin vain teen: — luen ja kirjoitan.
— Niin niin, vaan minä tarkoitan että painattaisit…
— Eiväthän kaikki voi olla kirjailijoita. Ethän esimerkiksi sinäkään kirjoja kirjoittele.
— Vaan minullapa onkin sen sijaan maatila hoidettavanani, sanoi Oblomov huoaten. — Minä valmistelen uutta suunnitelmaa ja aijon tehdä monellaisia parannuksia. Rääkkään itseäni riivatusti… Mutta sinähän vain teet vierasta työtä etkä omaasi.
— Ei voi auttaa! Täytyy tehdä työtä, jos tahtoo rahaa. Kesällä saan levähtää. Tuomas Fomitsh lupaa nimittäin erityisesti minua varten toimittaa matkustusmääräyksen. — Silloin saan kantaa kyytirahaa viideltä hevoselta, ruokarahaa kolmisen ruplaa vuorokaudelta ja lisäksi virkavaivoista…
— Sitä siunattua leivänkannikkaa! virkkoi Oblomov kateellisesti.
Sitten hän huokasi ja rupesi jotain miettimään.
— Minä tarvitsen paljon rahaa, lisäsi Sudbinski, — sillä syksyllä menen naimisiin.