— Sinäkö, sinä, onko se totta? Ja kenen kanssa? kysyi Oblomov osanottavasti.
— Todentotta, erään neiti Murashinajan kanssa. Muistatko, he asuivat kesällä siinä minua lähellä olevassa huvilassaan? Sinä olit kerran minun luonani teetä juomassa ja arvatenkin tulit hänet näkemään.
— En voi muistaa. Onko kauniskin?
— Niin, suloinen olento se on. Eikö mennä sinne joskus heidän luokseen päivälliselle!…
Oblomov joutui vähän hämilleen.
— Niin, kiitos vain, mutta…
— Tulevalla viikolla, ehdotti Sudbinski.
— Niin, niin, tulevalla viikolla, ilostui Oblomov sanomaan. — Se sopii, sillä minun vaatteeni eivät ole vielä valmiit. No, sinä teet hyvän naimakaupan, vai miten?
— Niin, morsiameni isä on todellinen valtioneuvos ja antaa kymmenen tuhatta myötäjäisiä. Hänellä on kruunun asunto ja siitä hän luovuttaa meille puolet huoneista: kaksitoista huonetta. Huonekalut ovat myös kruunun, lämmitys ja valaistus samoin. Eikös kelpaa elää?
— Kelpaa vain! Jumaliste! Voi sinuas Sudbinski! lisäsi Oblomov hiukan kadehtivasti.