— Minä kutsun sinut, Ilja Iljitsh, häihini sulhaispojaksi, saatpa nähdä…
— Tietenkin, sehän on selvää. — No entäs Kusnetsov, Wasiljev ja
Mahhov? Mitä heistä kuuluu?
— Kusnetsov on aikoja sitten naimisissa, Mahhov on päässyt minun entiselle paikalleni, ja Wasiljev on siirretty Puolaan. Ivan Petrovitsh on saanut Wladimirin ristin ja Oleshkinista on tehty "hänen ylhäisyytensä".
— Hän on kunnon mies, — sanoi Oblomov.
— Kunnon mies, hyvä mies; sen hän ansaitsee…
— Sangen hyvä mies ja luonteeltaan niin pehmeä ja tasainen, selitti
Oblomov.
— Ja niin tunnollinen ja kohtelias mies sitten, lisäsi Sudbinski, — eikä hän ole sellainen mies, joka sukeltelee suosioon, häväisee muita tai notkistaa polvensa hypätäksensä sivu muista… Kaikki hän tekee hyvin, mitä suinkin voipi.
— Aivan erinomainen mies hän on! Jos esimerkiksi kuka sotkee paperinsa tai muuten sattuu rikkomaan sääntöjä vastaan, niin ei hän siitä melua nosta, käskee vain jonkun toisen tehdä työn uudestaan. Kerrassaan mainio mies hän on! lopetti Oblomov.
— Mutta tuo meidän Semjon Semjonitsh sitävastoin — virkkoi Sudbinski: — hän on parantumaton heittiö, mestari vain heittämään hiekkaa silmät täyteen Kuulehan, mitä hän hiljattain taas teki: Hallitus oli määrännyt, että kruununomaisuuden suojelemiseksi rosvouksilta rakennettaisiin koirakopperoita virastomme eri pihoille, ja meidän arkkitehtimme, toimelias, ymmärtäväinen ja rehellinen mies, tekikin sangen kohtuullisen kustannusarvion. Mutta silloin saa Semjon Semjonitsh päähänsä, että kustannusarvio on liian suuri, hän rupeaa tiedustelemaan ihmisiltä, mitä tällaiset koirakopperot oikeastaan maksavat ja saa tietää että niitä jostakin saa kolmeakymmentä kopeikkaa helpommalla, ja hei vain — hetipaikalla tekee hän siitä ilmiannon…
Ovikello kilisi jälleen.