— Jää hyvästi, sanoi virkamies: — minä olen tässä lörpötellyt, ja ne minua siellä ehkä tarvitsevat…
— Istuhan vielä, pidätteli Oblomov. — Minä juuri-ikään muistin että aijoin sinun kanssasi keskustella eräästä asiasta: minulle on sattunut näet kaksi onnettomuutta…
— Ei, ei, en minä nyt jouda, minä käyn joskus toiste aivan näinä päivinä, sanoi virkamies lähtien ulos.
Oblomov saatteli häntä silmillään, "Voi sinuaskin hyvä ystävä, korviasi myöten olet sinäkin upoksissa!" ajatteli hän. "Sekä sokea että kuuro ja mykkä kaikelle muulle maailmassa. Virka-arvoja ja maallista kunniaa sinäkin vain tavoittelet… Meillä ne tätä vielä kutsuvat elämänuraksikin! Ja kuinka vähän siihen kuitenkin tarvitaan oikeata ihmistä, hänen järkeään, hänen tahtoaan, hänen tunnettaan — mitä ne niistä? Sehän on heistä vain ylellisyyttä. Niin tuhlaavat he elämänsä loppuun eivätkä silti siitä ole juuri mitään saaneet, eivät juuri mitään… Ja kuitenkin työskentelee tuokin mies kahdestatoista viiteen kansliassaan ja kahdeksasta kahteentoista kotonaan — voi onnetonta ihmistä!" Hän tunsi rauhallisen ilon tunnetta siitä että hän itse aina kello yhdeksästä kolmeen ja kahdeksasta yhdeksään saapi olla kotonaan ja levätä sohvallaan, vieläpä oikein ylpeili sillä ettei hänen tarvinnut kulkea salkku kainalossa ja kirjoitella asiapapereita, vaan että aina jäi tilaa tunnelmille ja mielikuville…
Näin filosofoiden itseksensä ei Oblomov ollut huomannutkaan, kuinka hänen vuoteensa viereen oli seisahtunut surkean laiha, mustahko herrasmies, joka kokonaan oli kasvettunut poskipartansa, viiksiensä ja leukapartansa sisään sekä oli tahallisesti sangen huolimattomasti puettu.
— Päivää, Ilja Iljitsh.
— Ka, päivää, Pjonkin — älkää tulko niin likelle, Älkää tulko, te tulette kylmästä! virkkoi Oblomov.
— Teitä kummallista ihmistä! sanoi tämä, — yhä te olette sama parantumaton laiskuri, jolla ei ole mitään huolia.
— Minullako ei mitään huolia? sanoi Oblomov. — Odottakaahan, niin paikalla näytän teille kirjeen tilanhoitajaltani — minä vaivaan aivojani ja mietin pääni puhki ja poikki, ja te sanotte: ei mitään huolia! — Mutta mistä te nyt tulette?
— Minä tulen kirjakaupasta, kävin tiedustamassa, eivätkö aikakauslehdet vielä olleet tulleet. Olettekos lukenut minun artikkeliani?