— En ole.
— Minä lähetän sen teille, niin saatte lukea.
— Mitä se käsittelee? kysyi kovasti haukotellen Oblomov.
— Kauppaa, naisemansipatsioonia, näitä kauniita huhtikuun päiviä, jotka luoja on meille lähettänyt, sekä erästä vastakeksittyä ainetta tulipaloa vastaan. Kuinka te ette semmoista ole lukenut? — siinähän on koko meidän jokapäiväinen elämämme kuvattu. Mutta kaikista kiihkeimmin taistelen minä realistisen suunnan puolesta meidän kirjallisuudessamme.
— Onko teillä paljonkin työtä?
— Yllinkyllin. Joka viikko kaksi sanomalehtikirjoitusta, sitten sepittelen myös kaunokirjallisia pätkiä ja nytkin juuri olen kyhännyt muutaman kertomuksen…
— Mistä niin?
— Siitä, kuinka eräässä kaupungissa poliisimestari lyöpi porvareita vasten hampaita…
— Niin, siinä on todellakin sitä realistista suuntaa, virkkoi
Oblomov.
— Todenteolla, eikös olekkin, toisti kirjailija ilahtuneena. — Kuulkaahan, minkä uuden ja rohkean aatteen minä siinä kehitän loppuun. Eräs ohimatkustavainen henkilö sattui todistajaksi näihin lyönteihin ja kun hän tapasi kuvernöörin, niin valitti hän siitä hänelle. Tämä käski virkamiehen, joka sinne heti senjälkeen sattui matkustamaan, sivumennen ottamaan selon siitä että asia todella oli niin ja ylipäänsä hankkimaan tietoja henkilöistä ja poliisimestarin käytöksestä. Virkamies kutsui koolle porvarit kyselläksensä heiltä muka kauppa-asioita, mutta samalla rupesi tästäkin tiedustelemaan. Siitäkös porvarit kumartelemaan ja nauramaan ja poliisimestariansa ylenpalttisilla ylistyksillä kiittelemään. Silloin rupesi virkamies tiedustelemaan syrjästäpäin, ja hänelle kerrottiin nyt että nämät porvarit ovat hirmuisia moukkia, jotka kaupittelevat kaikkea mädännyttä, petkuttavat ja nylkevät myös kruunua sekä elävät kaikki siveettömästi — niin että nämät iskut olivat heille aivan oikeutettu rangaistus…