— Poliisimestarin korvapuustit esiintyvät kai kertomuksessanne niinkuin fatum muinaisilla tragediankirjoittajilla? keskeytti Oblomov kysyen.
— Juuri niin, kivahti Pjonkin. — Teillä on paljon ryhtiä, Ilja Iljitsh, — teidän pitäisi ruveta kirjailijaksi! Niinkuin sanottu, minun on onnistunut näyttää syyt sekä poliisimestarin omavaltaiseen menettelyyn että tapojen turmeltumiseen yksinkertaisessa rahvaassa. Ja että alempien virkamiesten vaikutuksesta koko yhteiskunnallinen elimistö on mennyt pilalle ja että välttämättömästi tarvitaan ankaria, laillisia toimenpiteitä… Eikö tämä ajatus tottatosiaan ole vallan uusi?
— Kyllä, varsinkin minulle, sanoi Oblomov: — minä kun lueskelen niin vähän…
— Niinpä tosiaankin, ei teillä kirjoja juuri näy, — puheli Pjonkin. — Mutta minä rukoilen teitä lukemaan edes yhden kirjateoksen. On näet valmistumassa eräs suurenmoinen, niin, voipa sanoa poleeminen runoelma, nimeltä "Lahjoja-ottavan virkamiehen rakkaus langenneeseen naiseen". Minulla ei ole oikeus sanoa, kuka sen tekijä on, sillä se on vielä salaisuus…
— Mitä siinä sitten oikeastaan on?
— Siinä on paljastettu koko meidän yhteiskuntaelämämme koneisto, ja kaikki runollisessa karvassa. Kaikki vieterit ovat siinä vireillä, kaikki astimet yhteiskunnan portaissa kosketetut. Siinä on tekijä kuin tuomioistuimen eteen kutsunut heikon, mutta turmeltuneen ylimyksen sekä kokonaisen parven häntä pettäviä lahjakontteja; kaikki luokat langenneita naisia ovat siinä erikseen tutkitut; ranskattaret, saksattaret, tshuhonkat, sanalla sanoen kaikki, ihan kaikki … ja hämmästyttävällä elävyydellä, tärisyttävällä sattuvaisuudella… Olen kuullut tästä ainoastaan katkelmia, mutta sen tekijä on suuri! Hänen äänessään kuuluu milloin Dante, milloin Shakespeare…
— Mihin asti te hullut nyt olettekaan kiivenneet! keskeytti Oblomov hypähtäen istualleen kiihkeästi kummastuneena.
Pjonkin vaikeni silmänräpäyksessä, huomatessaan että oli todellakin tainnut kiivetä liian korkealle.
— No, lukekaa itse, niin näette, — lisäsi hän, nyt jo ilman uhmailevaa äkkipikaisuutta.
— Ei, Pjonkin, en minä sitä aijo lukea.