— Miksi ette? Se kirjahan nostaa melua kaikkialla, siitä väitellään ja puhellaan jokapaikassa…
— Puhelkoot vain, mitä se minuun kuuluu! Muutamilla ihmisillähän ei olekkaan parempaa tehtävää kuin vain puhella ja lörpötellä. Se on heidän kutsumuksensa.
— No, lukekaa sitten edes uteliaisuudesta!
— Mitä minä sitten en ennestään tietäisi, mitä siinä on? kysyi
Oblomov. — Ja mitä varten he kaikkea tätä töhröstävätkin paperille?
Ainoastaan kai huvitellakseen itseänsä…
— Itseänsä, ehei! Se sattuvaisuus, se sattuvaisuus, nähkääs, se on jotain mainiota! Aivan tahtoo nauruun katketa, kun näkee nuo ilmi-elävät ihmiskuvat. Kuka tahansa onkaan otettu kuvattavaksi, olkoon sitten kauppias, virkamies, upseeri, poliisivartija, ihan on kuin elävältä painettu.
— Mistä ne siinä oikeastaan riehuvat? Voihan huvin vuoksi ottaa kuvattavaksensa kenet tahansa ja kuva saattaa hyvinkin onnistua. Mutta elämää siinä ei näy missään, ei löydy sen oikeata ymmärtämistä eikä myötätunnetta, ei löydy sitä, mitä te kutsutte humaniteetiksi. Pelkkää itserakkautta vain. Kuvataan varkaita ja langenneita naisia ikäänkuin kiinniotettaisiin niitä kadulta ja vietäisiin tyrmään! Teidän kertomuksissanne ei kuulu noita "näkymättömiä kyyneleitä", vaan yksistään ja ainoastaan korvia särkevä raaka nauru ja ilkeys…
— Mitäs muuta sitten olisi tarvis? Sehän se juuri onkin erinomaista, jonka te itse sanoitte: tuo kiehuva ilkeys, tuo sapekas paheen vainoaminen ja halveksiva nauru langenneen ihmisen ylitse … siihenhän sisältyy kaikki!
— Ei, ei kaikki! huudahti Oblomov yht'äkkiä tuleenleimahtaneena: — kuvaa meille vain varas, langennut nainen, pöyhkeä tuhmuri, mutta älä unhoita kuvaamasta myös samalla ihmistä! Mihin jää ihmisyys? Te kirjailijat tahdotte kai kirjoittaa yksistään järjellä? jatkoi Oblomov miltei sähisten, — te arvelette kai ettei aate kaipaa mitään sydäntä? Ei se niin ole. Aate kantaa hedelmänsä vain rakkauden maaperässä. Ojentakaa kätenne langenneelle ihmiselle häntä nostaaksenne liasta, tai itkekää katkerasti hänen tähtensä, jos hän siihen peräti vajoaa, mutta älkää tehkö hänestä pilkkaa. Rakastakaa häntä, muistakaa hänessä omaa itseänne ja kohdelkaa häntä kuin itseänne. — Silloin minä teitä olen lukeva ja silloin vasta teidän edessänne päätäni kumarran … puhui hän vaipuen jälleen rauhallisesti pitkäkseen sohvaan. — Mutta he kuvaavat vain pelkän varkaan ja langenneen naisen, sanoi hän sitten, — ja ihmisen he unhoittavat taikka eivät sitä osaa kuvata. Mitä taidetta se on se teidän taiteenne ja mitä runollisia värejä te olette muka keksineet? Niin, paljastakaa vain irstaisuus ja lika, mutta olkaa niin hyvä: älkää vaatiko että tuo sitten on olevinaan runoutta!
— Mitä? Te vaaditte kai vain luonnonkuvauksia: ruusuista, satakielistä tai kirkkaasta pakkaisaamusta, huolimatta siitä että kaikki kiehuu ja liikkuu ympärillänne? Mutta meille on tarpeen ainoastaan yhteiskunnan alaston fysiologia — ei meillä nyt ole aikaa lauluihin…
— Antakaa minulle ihminen, ainoastaan ihminen! puheli Oblomov: — häntä te rakastakaa…