— Kuinka voi rakastaa koronkiskuria, tekopyhää, virkamiestä, joka varastelee; taikka toista virkamiestä, joka on tylsäjärkinen — kuuletteko? Johan te nyt joutavaa! Kyllä näkyy ettette harrasta kirjallisuutta! kiivasteli Pjonkin. — Ei, heidät on rangaistava ja syöstävä pois kansalaistensa keskuudesta, ulos yhteiskunnasta…
— Syöstävä pois kansalaisten keskuudesta! huudahti Oblomov äkillisen liikutuksen valtaamana kavahtaen seisaalleen Pjonkinin eteen: — se merkitsee sen unhoittamista että tässä kelvottomassa astiassa on elänyt korkeampi alkuaine, että hän on turmeltunut ihminen, mutta kuitenkin yhä ihminen, se on — sama kuin te itse. Syöstävä pois? Mutta kuinka te hänet syöksette pois ihmiskunnan piiristä, luonnon helmasta, tai Jumalan armeliaisuudesta? melkein huusi hän leimuavin silmin.
— Kas mihinkä te iskettekin! virkkoi nyt vuorostaan Pjonkin hämmästyksissään.
Oblomov huomasi että hänkin oli tullut menneeksi liian pitkälle, vaikeni äkkiä, seisoi hetken yhdessä kohti, haukotteli sitten ja paneutui verkalleen sohvaan.
Molemmat vaikenivat.
— Mitä te lueskelette? kysyi sitten Pjonkin.
— Minä … niin, enimmäkseen vain matkakertomuksia.
Taas seurasi äänettömyys.
— Siis luette runoelman, kun se ilmestyy? Jos lupaatte, niin minä sen teille tuon … kysyi Pjonkin.
Oblomov liikautti päätään hyljeksivästi.