— Vai niin, no saanko sitten lähettää teille oman kertomukseni?
Oblomov nyökkäsi suostumuksen merkiksi.
— Mutta minun täytyy nyt joutua kirjapainoon, sanoi Pjonkin. — Tiedättekö, miksi oikeastaan tulin teidän luoksenne? Minä aijoin esittää että ajaisitte kanssani Katariinanhoville, minulla on vaunut. Minun täytyy huomispäivän lehteen kirjoittaa pätkä huvikävelystä. Kuulkaa: me tekisimme yhdessä siellä havaintoja ja mitä minä en havaitsisi, siitä te minulle huomauttaisitte, siten olisi paljon hauskempi. Lähdettehän…
— En, minä en ole oikein terve, selitti Oblomov, rypistäen kasvojaan ja kääriytyen peittoon, — minä pelkään kosteutta, siellä ei vielä ole kuivanut. Mutta jos teidän sopisi tänään tulla syömään päivällistä minun luokseni, niin keskusteltaisiin vähän… Minulle on sattunut pari onnettomuutta…
— En voi, meidän koko toimistomme on tänään koolla ja sieltä me kaikki lähdemme tuolle huviretkelle. Ja yöllä taas täytyy minun kirjoittaa ja päivän koitteessa lähettää pätkä kirjapainoon. Siis näkemiin asti!
— Näkemiin asti, Pjonkin.
"Yöllä kirjoittaa", ajatteli Oblomov, "milloinka sitten maata? Vaan viitisen tuhatta se mies vuodessa sieppaakin! Se on leipää se. Mutta alati noin kirjoittaa, tuhlata ajatuksiaan ja kuluttaa sielunsa pieniin kappaleisiin, vaihtaa vakaumuksiaan, hieroa kauppaa järjellään ja mielikuvituksellaan, pinnistää luontoansa, riehua, kiehua, palaa, olla tuntematta lepoa ja aina vain johonkin päin liikkua… Ja yhä vain kirjoittaa, kirjoittaa, ikäänkuin ratas, ikäänkuin kone: kirjoittaa huomenna, kirjoittaa ylihuomenna, tulee juhlapäivä, saapuu suvi — mutta hän yhä vain kirjoittaa! Milloinka pysähtyä, milloinka huokaista? Onneton olento!"
Hän käänsi päänsä kohti pöytää, missä kaikki oli sileätä, missä muste oli kuivunut eikä mitään kyniä näkynyt ja hän iloitsi sielussansa että sai maata siinä kuin vastasyntynyt poikalapsi eikä tarvinnut itseänsä hajoittaa eikä hieroa mitään kauppaa… Vaan kirje tilanhoitajalta ja asunto? muisti hän yht'äkkiä ja alkoi miettiä.
Mutta silloin taas kuului soitto etehisestä. "Mikä ylhäisön vastaanottopäivä minulla tänään lieneekin", sanoi Oblomov itsekseen, odottaen, kuka nyt tulee.
Sieltä astui sisään mies, jonka ikää oli vaikea määritellä, mies, joka koko ulkomuodoltaankin oli epämääräinen. Ei hän ollut kaunis eikä ruma, ei korkea eikä matala vartaloltaan, ei vaalea eikä tumma iholtaan. Luonto ei ollut hänelle antanut minkäänlaisia räikeitä, selviä piirteitä, ei huonoja eikä hyviä. Monikahdat nimittelivät häntä Ivan Ivanitshiksi, toiset — Ivan Vasilitshiksi, kolmannet — Ivan Mihailitshiksi. Sukunimeltä nimitettiin häntä myös eri tavoilla: jotkut sanoivat häntä Ivanoviksi, toiset nimittivät Vasiljeviksi taikka Andrejeviksi, kolmannet arvelivat häntä Aleksejeviksi. Kun hänen nimensä sanotaan syrjäiselle, joka hänet ensi kertaa näkee — niin tämä heti sen unohtaa ja unohtaa koko henkilön. Mitä tämä mies sanoo, sitä ei kukaan huomaa. Hänen läsnäolonsa ei seuraelämälle mitään anna, samoinkuin hänen poissaolonsa ei siltä mitään myöskään riistä. Teräväjärkisyyttä, alkuperäisyyttä tai muita ominaisuuksia, edes erityisiä tunnusmerkkejä ruumiissakaan — niitä ei hänessä ollut. Kentiesi olisi hän osannut ainakin kertoa kaikesta, mitä milloinkin oli nähnyt tai kuullut ja siten kääntää huomion puoleensa, mutta hän ei ollut koskaan missään oleskellut eikä liikkunut. Senjälkeen kun oli kerran syntynyt Pietarissa, ei hän sieltä minnekkään ollut siirtynyt eikä matkustellut,— siispä olihan nähnyt ja kuullut vain semmoista, minkä toisetkin tiesivät. Herättääköhän sellainen ihminen mitään myötätunnetta? Osaako sellainen rakastaa, vihata tai kärsiä? Luulisi että hän osaa sekä rakastaa että vihata ja kärsiäkin, koskapa ei kukaan siitä mene pilalle. Mutta hänpä käyttää jotakin viekastelua ja rakastaa kaikkia. On olemassa sellaisia ihmisiä, joissa, miten tahansa iskenetkin, et saa heräämään minkäänlaista vihastuksen henkeä, tai koston tunnetta tai muuta sellaista. Miten ikinä heitä kohteletkin, niin he sinua aina vain hyväilevät. Vaikka sellaisista ihmisistä sanotaankin että he rakastavat kaikkia ja sentähden ovat hyviä, niin he todellisuudessa eivät kuitenkaan ketään rakasta, ja ovat hyviä ainoastaan senkautta etteivät ole pahoja. Jos sellaisen ihmisen läsnäollessa muut antavat kerjäläiselle almun — niin tämäkin viskaa hänelle roponsa, mutta jos muut haukkuvat tai ajavat pois tai nauravat — niin hänkin vain haukkuu ja nauraa muiden mukana. Rikkaaksi ei häntä saata sanoa, sentähden ettei hän ole mikään varakas, vaan pikemmin köyhä, mutta peräti köyhäksi ei myöskään sovi häntä solvata sentähden ainoastaan että luonnollisesti on paljon ihmisiä, jotka ovat häntä köyhempiäkin. Hänellä on kolmensadan ruplan vuotuinen tulonsa, ei kukaan oikein tiedä mistä, ja sitä paitsi palvelee hän jossakin vähäpätöisessä virassa ja saapi siitä vähäpätöisen palkan. Puutetta ei hän siis kärsi eikä keneltäkään tarvitse rahaa lainata, ja ammoisista ajoista ei kenenkään päähän ole pälkähtänyt myöskään häneltä mitään lainata. Virassaan ei hänellä ole mitään erityistä pysyväistä toimialaa sentähden etteivät hänen virkakumppaninsa ja päällikkönsä koskaan ole voineet panna merkille, mitä työtä hän tekee huonommin, mitä paremmin, niin että saattaisi määritellä, mihinkä hän erityisesti olisi sovelias.