Tuskinpa kukaan muu kuin oma äitinsä on huomannut hänen maailmaan ilmestymisensä, hyvin harvat hänet huomaavat hänen elämänsä juoksussa eikä myös kukaan varmaankaan huomaa, kun hän tästä maailmasta katoaa; ei kukaan kysy eikä kaipaa häntä, ei kukaan myöskään hänen kuolemastaan iloitse. Ei hänellä ole vihamiehiä eikä ystäviä, mutta tuttavia on hänellä paljon. Kentiesi ainoastaan hänen ruumissaattonsa on kääntävä sivukulkijan huomion hänen puoleensa, — sivukulkijan, joka nyt ensi kertaa pitää tämän epämääräisen henkilön ansaitsevana hänen kunnianosoitustaan — ja tekee myös kumarruksen; kentiesi myös joku toinen, utelias, rientää hänen ruumissaattueensa eteen tiedustamaan vainajan nimeä — ja samassa sen heti unhoittaa.
Sillä koko tämä Aleksejev, Wasiljev, Andrejev, — tai miten häntä nyt haluttaneekin nimitellä — on jonkunlainen vajanainen, epäpersoonallinen ilmaus ihmisjoukossa. Sen kumea kajahdus vain, sen epäselvä, väritön heijastus.
Itse Sakariias, joka sattuessaan yhteen ystäväinsä kanssa portilla tai puotiloissa avosydämmisessä keskustelussaan heidän kanssaan terävästi arvosteli kaikkia herransa luona käyviä vieraita, joutui aina pahaan pulaan, kun vuoro milloin osui myös tähän … olettakaamme vaikka Aleksejeviin. Silloin hän pitkään aprikoi ja pyydysteli mielessään kauvan jotakin kulmikasta piirrettä, johon voisi tarttua kiinni — joko ulkomuodossa tai käytöksessä tai luonteessa, mutta vihoviimein huiskauttaen toista kämmentänsä sai suustansa ainoastaan näin kuuluvan lauseen: "Mikä pöllö se lieneekin miehekseen — eihän sillä ole nahkaa, ei naamaa!"
— Kas! kohtasi häntä Oblomov sanoen: — oletteko se te, Aleksejev? Päivää, päivää. Mistä te tulette? Älkää lähestykö minua, älkää lähestykö; minä en anna teille kättäni: te tulette kylmästä!
— Mitä te puhutte, eihän siellä ole kylmä! Minä en aikonut teidän tykönne tänään, sanoi Aleksejev: — vaan Ovtshinin tapasi minut kadulla ja vei luoksensa. Minä tulen teitä noutamaan, Ilja Iljitsh.
— Mihin sitten?
— Kuulkaa, mennään yhdessä sinne Ovtshininin luo. Siellä on Matvei
Andreitsh Aljanov, Kasimir Albertitsh Phailo ja Vasili Sevastjanitsh
Kolimjagin.
— Mikä kokous niillä siellä on ja mitä ne minusta sinne tahtovat?
— Ovtshinin kutsuu teitä päivälliselle.
— Hm, vai päivälliselle … toisti Oblomov yksikantaan.