— En millään mokomin, en vaikka mitä hyvää antaisitte!
— Mutta minä rukoilen teitä … Oblomov pudisti kieltävästi päätään.
— Vaan entä jos laulan?
— Silloin … kenties…
— Siis ainoastaan säveletkö teihin vaikuttavat? — sanoi neito rypistäen kulmakarvojaan. — Onko se siis totta?
— Niin, sävelet, kun ne tulevat teidän huuliltanne.
— No, minä lupaan laulaa … Casta diva, Casta di … hyräytti neito ja pysähtyi. — No, sanokaapa nyt!
Oblomov taisteli kotvan aikaa itsensä kanssa.
— En sano, en! — huudahti hän sitten vielä päättäväisemmästi kuin äsken. — En millään mokomin … en ikinä! Jos se ei ole tottakaan, jos minusta niin vain näytti? … En sano, en ikipäivinä!
— Mitäs te nyt? Se lienee jotakin kauheaa, — arveli tyttö kiinnittäen ajatuksensa tähän kysymykseen, samalla luoden tutkivan silmäyksen Oblomoviin.