Oblomov alkoi silitellä kissanpoikaa, vaan kissanpojankin kera tuntui nyt niin ikävältä.
— Sakariias! — lausui hän sitten.
— Mitä suvaitsette? — virkkoi Sakariias vetelästi.
— Minä muutan tästä ehkä kaupunkiin pian, — sanoi Oblomov.
— Mihin kaupunkiin! Eihän ole asuntoakaan vielä.
— No sinne Viipurinpuolelle.
— Mitäs se semmoinen on: muutella ehtimiseen toisesta paikasta toiseen? — vastasi Sakariias. — Mitäs siellä kaupungissa on nähtävää? Mihei Andreitsh vai kuka?
— Täällä näes tuntuu niin epämukavalta…
— Senkö tähden tässä vielä kuormia kuljettelemaan? Herra siunatkoon! Siinä hommassa te vasta kokonaan menehtyisitte. Ja mihin lienee joutunut viime muutossa kaksi teekuppiakin ja lattiaharja? Jos ei vain Mihei Andreitsh niitä sinne lie korjannut, niin pelkäänpä että ovat kadonneet.
Oblomov oli vaiti. Sakariias meni ulos ja heti taas palasi takaisin raahaten muassansa kapsäkkiä ja matkalaukkua.