— Sinä turmelet minut, Sakariias! — kivahti Oblomov vimmastuneena.
"No, nyt on taas tuisku tulossa!" ajatteli Sakariias kääntäen vasemmanpuolisen poskipartansa päin herraansa ja tuijottaen seinään: "samaa lajia kuin tuonoin … kyllä sillä kieli kääntyy!"
— Minnekkä tulemaan? — kysyi Oblomov.
— Ka sinne, kuinka ne nyt sitä nimittävät. Ka sinne rekkooliin, niin kai se oli…
— Puistoon varmaan? — kysyi Oblomov.
— Puistoon, aivan niin, vähän romineeraamaan jos — niinkuin sopii: "minä" sanoi hän: "olen siellä"…
— Pue siis sukkelaan päälleni!
Oblomov laukkasi läpi koko puiston, kurkisteli telttaverhojen taa, lehtimajoihin, pensaisiin — ei näkynyt Olgaa. Hän lähti kävelemään sitä käytävää, jolla tunnustus oli tapahtunut ja siellä hän tapasikin Olgan penkillä, ei kaukana siitä paikasta, jossa tämä oli taittanut syreeninoksan ja sitten viskannut maahan.
— Minä jo luulin ettette enää tulisikkaan, — sanoi Olga lempeästi.
— Ja minä olen jo kauvan hakenut teitä läpi koko puiston, — vastasi
Oblomov.