— Suu kiinni ja mene ulos! — toisti Ilja Iljitsh. Sakariias ei ollut nuhteista millänsäkään, kunhan herra vain ei käyttänyt "ilkeitä sanoja".
— Kerroin minä neidille vielä että te aijotte muuttaa
Viipurinpuolelle, — lopetti Sakariias.
— Ulos! huusi Oblomov käskevästi.
Sakariias meni ja huokasi koko etehisen täydeltä, vaan Oblomov jäi juomaan teetä.
Hän joi teensä, vaan ei suuresta leipäläjästä syönytkään tällä kertaa muuta kuin yhden ainoan rinkelin, pelosta että Sakariias jälleen siitä menisi hävyttömästi kertomaan. Sitten sytytti hän sikarin ja istahti pöydän ääreen, levitti jonkun kirjan eteensä, luki yhden sivun ja tahtoi kääntää lehteä, vaan kirja näkyikin olevan auki-leikkaamaton.
Oblomov alkoi repiä lehteä auki sormellaan, vaan tästä lehden reunat tulivat repaleisiksi, ja kirja ei sattunut olemaankaan oma, vaan Stolzin, joka oli sangen tarkka ja arka kirjoistaan, niin että Jumala varjelkoon. Miten tahansa tämä asettikin paperinsa, lyijykynänsä ja kaikki pikkukapineensa — niin siinä järjestyksessä ne sitten pysyivät.
Tässä olisi tarvinnut olla luinen paperiveitsi, vaan sitä ei ollut; olisi tietysti voinut myös pyytää pöytäveistä, mutta Oblomov piti parempana panna kirjan paikoilleen ja pötkiä sohvaan. Juuri kun hän nojasi kädellään pehmeätä tyynyä vasten mukavammin paneutuakseen pitkälleen, astui Sakariias sisään.
— Pyysihän se neiti teitä myös tulemaan sinne… No, mikä sen nimi nyt olikaan … kah! … — ilmoitti hän.
— Miksi et sitä äskettäin sanonut, kaksi tuntia sitten? — kysyi
Oblomov hätäisesti.
— Tehän tuota käskitte ulos ettekä antanut loppuun puhua … — virkkoi Sakariias.