Silmänräpäyksessä punnitsi hän valtansa Oblomovin suhteen ja häntä viehätti tämä tietäviittavan tähden johto, tämä oleminen valonsäteenä, joka heijastuu tyynenä-päilyvän järven syvyyteen. Hän riemuitsi omasta etevämmyydestään tässä kaksintaistelussa.
Tässä komediassa tai tragediassa, miten sitä sitten nimitettäneekin, esiintyy kumpikin toimiva henkilö melkein aina yhtäläisenä joko ahdistajana ja ahdistajattarena tai uhrina.
Niinkuin jokainen etevintä osaa näyttelevä nainen, niin Olgakin tässä ahdistajattaren osassaan, jos kohta vähemmin kuin muut ja itsetajuttomasti, ei kuitenkaan voinut olla kieltämättä itseltään nautintoa kissan tavoin hiukan leikkimästä Oblomovin kanssa. Väliin hänessä odottamattoman oikullisesti syntyi tulinen tunteen puuska, vaan sitten hän yht'äkkiä jälleen jäykistyi ja salautui omaan itseensä, mutta kaikista enin ja useimmin työnsi hän häntä kauvemmaksi eteenpäin, tietäen ettei Oblomov itsestään ota askeltakaan, vaan jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan, mihin toinen hänet suvaitsee jättää.
— Oletteko ollut työssä? kysyi Olga ommellen jotakin kanavakankaan siekaletta.
"Sanoisin olleeni, vaan se peijakkaan Sakariias!" kurisi Oblomovin kurkussa.
— Niin, olen vähän lueskellut, — sanoi hän huolimattomasti.
— Mitä niin, jotain romaaniako? — kysyi Olga ja loi häneen silmänsä nähdäkseen, millaisella naamalla toinen oli valehteleva.
— En, minä en juuri lueskele romaaneja, — vastasi Oblomov sangen rauhallisesti: — olen nykyisin lukenut "Suurten keksintöjen historiaa".
"Jumalan kiitos", ajatteli hän, "että tänään vilkaisin edes yhden lehden kirjasta!"
— Venäjän kielelläkö? — kysyi neito.