Ja punastuen hiukkasen, kääri hän sukkelasti kanavakankaan kokoon.
"On se kuitenkin ikävä, jos tätä näin jatkuu, jos hänestä on mahdoton saada mitään selvää", ajatteli Oblomov: "joku toinen — esimerkiksi Stolz, saisi kyllä, vaan minä en osaa."
Hän synkistyi ja tuijotti uneliaasti ympärilleen. Olga katsahti häneen ja asetti sitten ompeluksensa pieneen koppaseen.
— Mennään kävelemään tuonne lehdon laitaan, — sanoi hän antaen kopan Oblomovin kannettavaksi ja levittäen itse päivänvarjostimensa ja oikaisten vaatteensa läksi astumaan. — Miksi ette ole iloinen? — kysyi hän.
— En tiedä, Olga Sergejevna. Ja mitäpä syytä minulla olisikaan olla iloinen? Ja millä tavalla?
— Olkaa toimessa ja seurustelkaa useammin ihmisten kanssa.
— Toimessa? Olla toimessa voipi silloin kun on joku tarkoitusperä.
Mikä tarkoitusperä minulla olisi? Ei sitä ole.
— Tarkoitusperä on — elää.
— Vaan kun ei tiedä, miksikä elää, niin elää kituuttaa päivästä päivään: iloitsee että päivä on mennyt ja että yö on tullut, ja vielä unissaankin yhä hautoo ikävää kysymystä, miksikä on elänyt tämänkin päivän ja mitä varten tulee elämään taas huomenna…
Olga kuunteli vaijeten, silmissä ankara katse; hänen rypistetyissä kulmakarvoissaan piili tylyyttä ja hänen suupielissään kiemurteli kuni käärme — jotain luottamatonta, jotain halveksivaa…