— Miksikä?
— Ettette kadottaisi toista puolta, — lausui neito, tarjosi hänelle kätensä ja he läksivät kotiin päin.
Vuoroin riemastuksissaan, vuoroin salaa heitti Oblomov katseensa Olgan kauniiseen päähän, vartaloon, kiharoihin ja puristeli syreeninoksaa käsissään.
— Tämä kaikki on minun! Minun! — hoki hän haaveksivasti uskomatta itsekään itseään.
— Ette taida muuttaa Viipurinpuolelle? — kysyi Olga, sitten kun he erosivat.
Oblomov naurahti eikä kotiin tultuaan edes haukkunut Sakariiastakaan pöllöpääksi.
9.
Näistä ajoista alkaen ei Olgassa enää tapahtunut äkillisiä muutoksia. Hän pysyi tasaisena ja rauhallisena tätinsä luona sekä seuraelämässä, mutta eli ja tunsi elämänsä ainoastaan Oblomovin kanssa. Hän ei enää keneltäkään kysellyt, mitä oli tehtävä, miten meneteltävä eikä vedonnut aatteissaan Sonitshkan kokemustietoihin.
Sitä mukaa kuin elämän valovaihteet tai tunnelmat avautuivat hänen eteensä, sitä mukaa hän tarkoin tutki noita ilmiöitä, kuunteli herkästi vaistonsa ääntä, uskoi epäilyksettä varastossansa oleviin havainnoihin sekä kulki varovasti eteenpäin jalallaan koetellen sitä maaperää, jota hänen oli astuminen.
Keneltäpä hän olisikaan mitään kysellyt. Tädiltäkö? Mutta tämähän kosketteli sellaisia kysymyksiä niin kepeästi ja liukkaasti ettei Olgan koskaan onnistunut hänen lausunnoistaan saada mitään mietittävää tai muistiin pantavaa. Ja Stolz oli poissa. Oblomoviltako siis? Mutta tämähän oli jonkunlainen Galathea, jonka suhteen hän itse tuli olemaan Pygmalion.