Hänen elämänsä oli täydentynyt niin hiljaa ja kaikkien merkillepanematta, että hän sai elää tässä uudessa mailmassaan herättämättä mitään huomiota, ilman että mitkään kiihkot ja ahdistukset pääsivät näkyviin. Hän teki samaa kuin ennenkin kaikille muille, mutta teki kaiken toisella tavalla.
Kävipä hän joskus ranskalaista näytelmääkin katsomassa, mutta kappaleen sisällyksessä näki hän nyt yhtymäkohtia oman elämänsä kanssa, ja jotain kirjaa lukiessa saattoi hän siinä tavata rivejä, jotka ehdottomasti olivat ikäänkuin hänen oman henkensä kipunoita; paikoin välähteli ikäänkuin hänen omien tunteidensa tulta ja silmä saattoi kohdata edellisenä iltana sanottuja sanoja siinä kirjoitettuina, aivankuin olisi tekijä ollut kuulemassa, kuinka juuri hänen sydämmensä nykyisin tykytti.
Metsässä seisoivat samat puut kuin ennenkin, mutta niiden huminassa ilmeni nyt erikoinen aate; hänen ja niiden välillä syntyi nyt elävä sopusointu. Lintuset eivät enää pyrähdelleet eivätkä viserrelleet niin tavallisesti, vaan kaikki ikäänkuin puhelivat keskenään jostakin erikoisesta; ja kaikki muukin puheli hänen ympärillään, kaikki vastaili hänen tunnelmiinsa, ja kun kukkanen kedolla avasi umpunsa, niin hän oli kuulevinaan sen hengityksen.
Hänen elämänsä ilmeni myös unissa, mitkä esiintyivät jonkunlaisina näkyinä, kuvina, joiden kanssa hän väliin ääneensä puheli… ne kertoilivat hänelle jotakin, mutta niin himmeästi ettei hän mitään ymmärtänyt; hän ponnisti haastellakseen niiden kanssa ja kyselläkseen niiltä jotakin, mutta huomasi itsekkin haastelevansa jotakin käsittämätöntä. Ainoastaan Katja ilmoitti hänelle aamuisin, että neiti oli usein unissaan puhunut.
Hän muisti Stolzin ennustukset. Tämä oli monesti hänelle sanonut, ettei hän vielä ollut herännyt elämään, ja hän oli toisinaan loukkautunut siitä, miksikä Stolz piti häntä sellaisena tytön-letukkana, vaikka hän jo oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Mutta nyt hän ymmärsi, että ystävä oli ollut oikeassa ja että hän nyt vasta oli alkanut elää.
— Kuulkaa, silloin kun kaikki voimat teidän elimistössänne alkavat leikkiä, silloin elämäkin teidän ympärillänne alkaa leikkiä ja te saatte nähdä sellaista, mille silmänne nyt ovat ummessa, saatte kuulla, mitä nyt ette voi kuulla: teidän hermojenne värinä alkaa soimaan, te kuulette humua ilmasta, kuulette kuinka ruoho kasvaa. Odottakaa, älkää kiirehtikö, se aika tulee itsestään! — oli Stolz uhkaillut.
Ja se oli nyt tullut.
"Tämä nyt nähtävästi on sitä voimien leikkiä, sitä elimistön elpymystä…" ajatteli Olga herkästi seuraten ennenkuulumatonta värinää ja tarkoin ja arasti tunnustellen jokaista heräävän voiman uutta ilmausta.
Ei hän heittäytynyt haaveilun valtaan eikä antanut itseänsä hemmoitella lehtien äkillisen lipinän, öisten näkyjen tai salaperäisen kuiskutuksen, kun joku yöllä ikäänkuin kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi korvaan jotakin epäselvää ja käsittämätöntä.
— Ne ovat vain hermot! — hoki hän joskus hymyillen läpi kyynelten, tuskin voittaen kauhunsa ja hilliten herkistyneiden hermojensa taistelua näiden heräävien voimiensa kanssa.