— Pitääkö sanoa?
— Sanokaa.
— Te olette rakastunut.
— Niin, tietysti, — vakuutti Oblomov temmaten neidon käden irti kanavakankaasta ja, kuitenkaan suutelematta, likistäen sen sormet huuliansa vasten aikoen nähtävästi pidellä sitä kauvankin niin.
Olga koetti hiljaa hivuttaa kättänsä pois, mutta toinen piteli lujasti.
— No, päästäkää, jo riittää, — sanoi neito.
— Entä te? — kysyi Oblomov. — Tekö ette… ole rakastunut…
— Rakastunut … minä en rakasta tämmöistä: minä rakastan teitä itseänne! — sanoi neito ja katseli häneen pitkään ikäänkuin vakuuttaen itselleen että todellako hän rakasti.
— Ra… kas… tan! — virkkoi Oblomov. — Mutta voihan rakastaa äitiä, isää, hoitajatarta, vieläpä koiranpenikkaakin: kaikki tämä peitetään tuolla yleisellä, suojelevalla käsitteellä "rakastan" aivankuin vanhalla…
— Yönutulla? — sanoi neito naurahtaen. — A propos, missä teidän yönuttunne on?