— Mikä yönuttu? Eihän minulla semmoista ole ollut.
Olga katsahti häneen nuhteen hymy huulillaan.
— Ah, te puhutte siitä minun vanhasta halatistani! huudahti silloin Oblomov. — Ja minä kun tässä odotan, odotan, niin että sielu ihan nääntyy kärsimättömyydestä, kuullakseni kuinka teidän sydämmestänne pulpahtaa tunnustus ja millä nimellä te kutsutte näitä kiihkoja, mutta te vain… Jes siunatkoon teitä Olga! Niin, minä olen rakastunut teihin ja sanon että paitsi tätä ei ole olemassa suoraa rakkautta: isään, äitiin, hoitajattareen ei rakastuta, vaan heitä rakastetaan.
— En tiedä, — puheli Olga miettiväisesti ikäänkuin syventyen itseensä ja koettaen tapailla kiinni sitä, mitä hänessä liikkui. — En tiedä, olenko minä rakastunut; minä tiedän ainoastaan yhden asian, sen, etten tällä tavalla ole pitänyt en isästäni, en äidistäni enkä hoitajattarestani…
— Mikä on eroitus? Tunnetteko te mitään erikoista? — uteli Oblomov.
— Vai haluatte te tietää? — kysyi neito veitikkamaisesti.
— Haluanpa hyvinkin! Eikö teillä ole itsellännekin tarve se ilmilausua?
— Mutta miksi sen sitten tahdotte tietää?
— Elääkseni siinä sitten joka hetki: tämän päivän, koko yön, huomisen — siihen asti että taas kohtaamme toisemme… Ainoastaan sillä minä elänkin.
— Siitä nyt näette että teidän on täytymys joka päivä lisätä teidän hellyytenne varastoa! Kas tässä on eroitus rakastuneen ja rakastavan välillä. Minä…