— Vaan onko teissä eläviä riemuja, onko teissä himoja? — kysyi
Oblomov.
— En tiedä, — vastasi neito: — minä en ole kokenut enkä käsitä, mitä ne ovat.
— Hoo, kuinka minä nyt ymmärrän!
— Ehkäpä minäkin ajan pitkään saan kokea, ehkäpä minussakin syntyvät samat himot kuin teissä ja tulen samalla tavalla katsomaan kohdatessani teidät ja epäilemään, oletteko todellakin edessäni… Mutta se mahtaa olla sangen hullunkurista! — lisäsi hän iloisesti. — Kuinka kummallisesti te toisinaan katsotte silmillänne, luulen että tätinikin huomaa.
— Mihin sisältyy teillä rakkauden onni? — kysyi Oblomov. — Jos ei teissä ole näitä eläviä riemuja, joita minä tunnen, niin…
— Mihinkö? Katsokaa, mihin se sisältyy! — puheli Olga osoittaen kädellään häneen, itseensä ja heitä ympäröivään yksinäisyyteen. — Eikös tämä ole onni, tokko minä milloinkaan olen elänyt näin? Ennen en minä olisi istunut täällä neljännestuntiakaan yksin ilman kirjaa, ilman soitantoa, näiden puiden välissä. Puhuminen kenenkään muun miehen kanssa kuin Andrei Ivanitshin oli minulle ennen ikävää, ei tiennyt mistä puhua ja halutti vain jäädä yksin… Mutta nyt… nyt tuntuu vaiti-oleminenkin kahden kesken niin hauskalta! Ja neito loi silmänsä ympärillensä milloin puihin, milloin ruohoon, pysäytti ne sitten Oblomoviin, hymyili ja ojensi hänelle kätensä.
Luuletteko ettei minustakin tunnu tyhjältä jo heti kun olette poislähdössä täältä? — lisäsi hän. — Enkö riennä mitä kiireimmin vuoteeseeni nukahtaakseni heti etten tarvitseisi valvoa ikävää yötä? Enkö jo aamulla lähetä palvelijani teitä kutsumaan tänne? Enkö…
Jokaista "enkö" sanaa kuullessaan alkoivat Oblomovin kasvot yhä enemmän paistaa ja hänen silmänsä säteilivät ihan pyöreinä.
— Kyllä, kyllä, — sanoi hän: — minä myöskin odotan päivän valkenemista, ja yö on minusta ikävä, ja aamun tullen lähetän minä palvelijan teille, en asian tähden, vaan ainoastaan lausuakseni ylimääräisen kerran teidän nimenne ja kuullakseni miltä se soinnahtaa ja saadakseni tietää palvelusväeltä jonkun erikoisseikan teistä ja tunteakseni hiukan kateutta siitä että he jo ovat teidät nähneet… Me ajattelemme, odottelemme, elämme ja toivomme yhdenkaltaisesti. Suokaa anteeksi, Olga, että äsken epäilin: minä alan nyt olla vakuutettu siitä että te minua rakastatte eri tavalla kuin isää, kuin tätiä, kuin…
— kuin koiranpenikkaa, — auttoi neito naurahtaen.