— Uskokaa minua, — lisäsi Olga: — niinkuin minäkin teitä uskon, älkääkä epäilkö, älkää häiritkö tyhjillä epäilyksillä tätä onnea, muuten se lentää tiehensä. Sitä, minkä kerran olen sanonut omakseni, en enää anna takaisin, jos ei sitä vain oteta pois. Kyllä minä tiedän, vaan ei hätää että olen näin nuori, mutta… Uskotteko, — sanoi hän vakuuttavalla äänellä: — yhdessä kuukaudessa, siitä asti kuin teidät tunnen, olen ajatellut ja tutkinut aivankuin olisin läpilukenut suuren kirjan… Miksi te siis epäilette…?
— En voi olla epäilemättä, — keskeytti Oblomov: — älkää vaatiko sitä. Kyllä minä, tässä teidän likellänne, olen vakuutettu kaikesta: — teidän silmänne, teidän äänenne, kaikki puhuu omaa kieltänsä. Te katsotte minuun ikäänkuin kertoen: "minä en tarvitse sanoja, minä osaan lukea teidän katseistanne". Mutta kun olette poissa, alkaa minussa sellainen kiusallinen epäilysten ja kysymysten temmellys, ja minun täytyy jälleen kiiruhtaa teidän luoksenne, jälleen katsahtaa teihin, ilman minä en usko. Mitä se on?
— Mutta minä uskon teitä, miksi en uskoisi? — kysyi Olga.
— Helppo teidän on uskoa! Teidän edessänne on hullu mies, lemmen himon huumaama! Luulen että te näette minun silmistäni itsenne niinkuin peilistä. Lisäksi olette vasta kahdenkymmenen vuotias: voipiko kukaan mies kohdatessaan teidät, olla ihailematta teitä … jos ei muuten, niin ainakin silmillään? Mutta tuntea teidät, kuulla, katsella teitä kauvemmin, saada rakastaa teitä — ah, ihan järjen se mieheltä viepi! Vaan itse te olette niin tasainen ja rauhallinen, jos menee pari vuorokauttakaan enkä satu kuulemaan huuliltanne sanaa "rakastan", niin tässä paikassa alkaa semmoinen ahdistus…
Hän osoitti sydäntään.
— Rakastan, rakastan, rakastan — siinä teille kolmeksi vuorokaudeksi varastoon! — virkkoi Olga nousten penkiltä.
— Te laskette yhä leikkiä ettekä ajattele miltä se minusta tuntuu! — huomautti Oblomov huoaten ja läksi laskeutumaan neidon kanssa alas vuorelta.
Näin vaihtelivat yhä samat harrastukset heidän välillään. Kohtaukset, keskustelut — kaikki tämä soi yhtenä ainoana laulunhyminänä, hehkui yhtenä kirkkaana valona, jonka säteet ainoastaan taittuivat ja eristyivät milloin ruusunpunaisiksi, milloin viheriöiksi, milloin tummansinerviksi värivivahduksiksi värähdellen niitä ympäröivässä ilmakehässä. Jokainen päivä, jokainen tunti toi mukanaan uusia säveliä ja säteitä, mutta valo liekehti yhä samana, ja samoina kaikuivat myös heidän sielujensa soinnut.
Ja Oblomov ja Olga kuuntelivat näitä ääniä siepaten niitä kuni lennosta kiinni laukaksensa ne sitten kilpaa ilmi toinen toisellensa pelkäämättä että huomenna jo kaikuu vastaan uusia säveleitä, singahtaa muita säteitä, sekä unohtaen jo seuraavana päivänä, millainen laulu oli soinut edellisenä iltana.
Olga peitti sydämmensä purkaukset niihin väreihin, joissa hänen mielikuvituksensa paloi, uskoen että ne ovat luonnonmukaiset ja piti viattomassa, itsetiedottomassa keimailussaan huolen siitä että esiintyi kauniisti puettuna ystävänsä silmien edessä.