Oblomov uskoi vielä enemmän näihin lumoaviin ääniin, tähän tenhoavaan valoon ja riensi esiintymään Olgan edessä lempensä täydessä varustuksessa, näyttämään tälle sieluansa kalvavan tulen, täyden loiston ja voiman.

He eivät valhetelleet toinen toiselleen, vaan ilmilausuivat sen, mitä milloinkin sydän kertoi ja sen ääni tunkeutui läpi heidän koko olemuksensa.

Oblomoville oli oikeastaan samantekevää, ilmestyikö Olga Cordeliana jääden uskolliseksi tälle kuvalleen vai lähtikö kulkemaan uutta polkua ja muuttui toisennäköiseksi, kunhan hän vain ilmestyi niissä väreissä ja säteissä, joissa hän eli Oblomovin sydämmessä, ja kunhan vain tämän oli hyvä olla.

Eikä Olgakaan tutkistellut, vaikkapa tuo hänen lemmen huumaama ystävänsä olisi siepannut hänen hansikkaansa itse jalopeuran kidasta, jos hän sen sinne olisi viskannut, tai vaikkapa viskautunut hänen tähtensä syvään kuiluun, kunhan vain hän huomasi tämän lemmenhimon tunnusmerkit, kunhan vain Oblomov pysyi uskollisena miehen ihanteelle, lisäksi sen miehen, mikä hänen, Olgan kautta oli heräävä eloon, ja kunhan vain hänen silmiensä säteistä ja huultensa hymyilystä syttyi rohkeuden tuli Oblomovin rintaan eikä tämä lakannut näkemästä hänessä elämänsä tarkoitusta.

Ja sentähden tässä Cordelian välkkyvässä haahmossa, tässä Oblomovin lemmen liekissä riehahti yksi ainoa silmänräpäys, yksi lyhythetkinen rakkauden henkäys, sen ainokainen aamu kajastus ja hetkellinen hekuman heijastus. Mutta huomenna, huomenna välkähtää jo toinen, ehkä yhtä ihana kuin eilen, ja kuitenkin toinen ja uusi…

10.

Oblomov oli nyt siinä mielentilassa, jolloin ihminen juuri on seurannut silmillään kesäillan laskevaa aurinkoa ja nauttii sen punertavista jäljistä irroittamatta katsettaan ruskosta, kääntymättä takaisin, vaikka yö jo saapuu, ja ajatellen ainoastaan huomenna jälleen palaavaa lämpöä ja päivänpaistetta.

Hän makasi seljällään nauttien eilispäivän viimeisistä yhdessä-olon muistoista. "Rakastan, rakastan, rakastan", värähteli vielä hänen korvissaan suloisemmin kuin mikään Olgan laulu, ja neidon syvän silmäyksen viimeiset säteet tuntuivat vielä lepäilevän hänessä. Siitä katseesta oli hän voinut lukea erityisen ajatuksen, laskea Olgan lemmen asteen… Näitä hautoen oli hän jo nukahtamaisillaan ja unohtamaisillaan kaikki, kun samalla yht'äkkiä…

Seuraavana aamuna nousi Oblomov vuoteeltaan kalpeana ja synkkänä. Hänen kasvoillaan oli unettomuuden jälkiä, otsa oli kokonaan rypyssä, silmissä ei ollut tulta eikä toivoa. Ylpeys, iloinen, rohkea katse, maltillinen, itsetietoinen toimeliaisuus ja joutuisuus liikkeissä — kaikki se oli nyt kadoksissa…

Veltosti joi hän teensä, ei koskenut yhteenkään kirjaan, ei istahtanut pöydän ääreen, vaan sohvaan painautuen poltti miettiväisenä sikariansa. Ennen olisi hän pannut maata, mutta nyt oli hän siitä tavasta vieraantunut eikä pehmeä tyyny häntä nyt houkutellut puoleensa. Kuitenkin nojautui hän kyynäspäällään sitä vastaan — se oli tuntomerkki, joka viittasi entisiin taipumuksiin.