Tokkohan meillä suomalaisilla lienee jotakin Oblomovin kaltaista sivistysihmisen tyyppiä? Eipä suinkaan ja sen parempi meille ettei ole! Mutta se, että me romaania lukiessamme niin hyvin ymmärrämme tuon tunteellisen laiskajaakon elämän ja harmiksemme joskus löydämme vastaavia oireita itsessämme, se kai merkitsee sitä että kuitenkin kaikitenkin olemme jossakin suhteessa samankaltaisten perintökirojen alaiset kuin tuo suuri naapurikansa, vaikka kuinka uhmamielisesti muka pyrimme eroon kaikesta yhteenkuuluvaisuudesta.
Että iänikuinen, pitkäveteinen romaani vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua pystyy singahuttelemaan kirveleviä kipunoitaan eri kansallisuuksien sydämmiin, se ilmiö taas parhaiten osoittanee, missä määrin yleisinhimillinen sielun kuvastin tämä kirja on.
Sockenbacka 7 p. marrask. 1908.
I. C.-K.
ENSI OSA.
1.
Gorohovája-kadun varrella Pietarissa, yhdessä niistä suurista taloista, joissa on asukkaita niin paljon että ne täyttäisivät kokonaisen maaseutukaupungin, makasi eräänä aamuna vuoteessansa Ilja Iljitsh Oblomov. Hän oli noin kolmenkymmenen kahden tai kolmen vuoden ikäinen, keskikokoinen, ulkomuodoltaan miellyttävännäköinen mies, ja hänen tummanharmaat silmänsä, joiden katse rauhallisesti harhaili pitkin seiniä ja kattoa, ilmaisivat sitä epämääräistä haaveksivaisuutta, mikä on ominaista semmoiselle ihmiselle, jolla ei ole mitään sitovaa työtä, ja jota ei mikään häiritse. Sama levollinen ilme kuin hänen kasvoissaan, leimautui myös hänen ruumiinsa kaikissa asennoissa, vieläpä oli se valautunut hänen yönuttunsakin poimuihin. Toisinaan hänen katseensa himmeni ikäänkuin väsymyksen tai ikävyyden tunteesta, mutta ei tämäkään voinut hetkeksikään karkoittaa kasvoilta sitä pehmeyttä, joka perusilmeenä vallitsi ei ainoastaan hänen ulkomuodossaan, vaan myös koko hänen sielussaan. Niin avonaisesti ja selvästi kuvastui se sielu hänen silmissään, hänen hymyilyssään, jokaisessa pään ja käsien liikahduksessa, että pintapuolisestikin tutkiva ja kylmä ihminen vain ohimennenkin katsahtamalla Oblomoviin varmaankin olisi itsekseen sanonut: "tuopa näyttää olevan hyvä ja herttainen mies!" Ja jos joku syväkatseisempi ja myötätuntoisempi ihminen olisi saanut kotvan tarkastella noita hänen kasvojaan, niin olisipa varmasti lähtenyt hänen luotaan mieluisat ajatukset sielussaan ja lämmin hymy huulillaan.
Ilja Iljitshin kasvojen väri ei ollut punertava, ei mustanverevä, ei kauttaaltaan kalpeakaan, vaan se oli sellainen, jossa ei ole mitään erityisiä tunnusmerkkejä ja näytti se sellaiselta sentähden ettei hän, Oblomov, missään liikkunut eikä saanut raitista ilmaa keuhkoihinsa tai kaikellaisista muista syistä. Ylipäänsä hänen ruumiinsa, päättäen kaulan kiillottomasta, läpiläpeensä valkoisesta hipiästä sekä noista pienoisista turvonneista käsistä ja pehmoisista hartioista, näytti liiaksi hemmoitellulta ollakseen oikea miehen ruumis.
Silloinkin kun hän oli levoton, osasi hän hillitä liikkeensä samallaisella pehmeydellä ja omituisen miellyttävällä laiskuudellaan, mitä ei mikään mahti häneltä voinut riistää. Jos hänen sielunsa sopukoista sattui nousemaan huolen pilvi hänen kasvoilleen, niin tosin hänen katseensa himmentyi, hänen otsallensa ilmaantui ryppyjä ja hänessäkin alkoi tuo epäilysten, murheen ja pelon levoton leikki, mutta harvoin tämä häiriö pukeutui määrätyn aatteen muotoon ja vielä harvemmin se muuttui miksikään aikomukseksi. Se tuli ratkaistuksi tavallisesti vain huokauksella ja raukesi vähitellen pois henkiseen tylsyyteen, proosalliseen unisuuteen.
Kuinka suloisesti soveltuikaan Oblomovin kotoinen puku noihin hänen kasvojensa rauhallisiin piirteisiin ja tuohon veltostuneeseen ruumiiseen! Hänen yllänsä oli niinsanottu halatti, tehty persialaisesta kankaasta, aito itämainen unimekko ilman pienintäkään eurooppalaisuuden vivahdusta, sellainen unimekko, jossa ei ollut tupsuja, ei samettikauluria, ei miehustaa, vaan joka oli niin väljä ja niin avara että mies saattoi kahdesti kääriytyä sen sisään. Sen hihat, leikatut väärentämättömään aasialaiseen malliin, kohosivat aina sormista hartioihin laventuen laventamistaan. Ja vaikka tästä halatista olikin hävinnyt pois sen alkuperäinen uutuus ja vaikka se paikoin olikin saanut vaihtaa ensimmäisen luonnollisen kiiltonsa muihin, laillisesti hankittuihin loistoihin, niin säilyi siinä kuitenkin yhä tuo itämaisen värjäyksen kirkkaus ja itämaisen kutoelman tunnettu kestäväisyys.