Tällä yönutulla oli Oblomovin silmissä suunnaton määrä verrattomia ansioita. Se oli esimerkiksi niin pehmoinen ja taipuisa että tuskin tunsi että se oli päälläkään ja niinkuin kuuliainen orja totteli se kaikkein pienimpiäkin ruumiin nytkähdyksiä.
Oblomov ei koskaan käyttänyt kotonaan kauluksia eikä liiviä, sillä hän rakasti yksinkertaisuutta ja vapautta. Hänen tohvelinsa olivat pitkät, pehmoiset ja leveät, niin että kun hän antoi jalkansa solahtaa vuoteesta alas lattiaan, niin ei edes tarvinnut niitä hapuilla, vaan ne sattuivat suoraan hänen jalkoihinsa ihan ensi työnnöllä.
Ei makaaminen Ilja Iljitshille ollut mikään välttämättömyys niinkuin sairaalle tai sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo maata maatakseen, eikä se myöskään ollut mikään satunnaisuus niinkuin sille, joka on väsynyt, eikä nautinnon tarvekkaan, joka kuuluu laiskurille, vaan tämä makaaminen — se juuri oli hänen normaalitilansa. Kun hän oli kotona — ja kotona oli hän melkein aina — niin hän vain makasi ja aina yhdessä ja samassa huoneessa, missä me hänet jo tapasimme, ja tämä huone oli yhtäaikaa hänen makuuhuoneensa, hänen virkahuoneensa ja hänen vastaanottohuoneensa. Tosin hänellä oli kolme muutakin huonetta, mutta harvoin hän niihin hairahtui, jollei mahdollisesti joskus aamuisin sillaikaa kun palvelija lakaisi hänen virkahuonettaan, mikä suinkaan ei joka päivä tapahtunut. Niissä huoneissa olivat huonekalut peitetyt päällyksillä ja rullakaihtimet aina alaslasketut.
Huone, jossa Ilja Iljitsh makasi, näytti ensi katsomalta sangen kauniisti sisustetulta. Olihan siellä piironki, tehty punapuusta, kaksi divaania, päällystetyt silkkisellä kankaalla sekä koreita verhouutimia, joihin oli neulottu kaikellaisia luonnossa olemattomien lintujen ja hedelmäin kuvia. Olihan siellä silkkiset akuttimet, mattoja, muutamia tauluja, rintakuvia pronssista ja porsliinista sekä suuri joukko kaikellaisia sieviä pikkuromuja. Mutta hienolla aistilla varustettu ihminen olisi jo ensi silmäyksellä tuntenut halua saada järjestää kaiken tämän komeuden paljon yksinkertaisemmin sekä poistaa kaiken mikä oli liikaa. Nuo raskaat ja kömpelöt mahonkituolit, vaapperat etasheerit eivät suinkaan olleet mitään hauskaa nähtävää. Toisesta divaanista oli niska retkahtanut alas ja liimattu kaidepuu oli paikoin irtaantunut.
Samallainen luonne oli myös tauluilla, maljakoilla ynnä korukapineilla.
Itse isäntä katseli tätä kabinettinsa sisustusta kuitenkin niin kylmästi ja välinpitämättömästi kuin olisi silmillään kysynyt: "kuka juutas se kaiken tämän romun on tänne raahannutkin ja noinikään asetellut?" Ja kun lisäksi Sakariias, Oblomovin palvelija, vielä kylmemmin kuin isäntä arvosteli näitä esineitä, niin jäi kokonaisvaikutukseksi se, että virkahuone pystyi hämmästyttämään katselijaa ainoastaan siinä vallitsevalla epäjärjestyksellään ja siivottomuudellaan. Pitkin seiniä ja tauluja kiemurteli niihin imeytynyttä pölyä, ja peilit, sen sijaan että olisivat heijastaneet esineitä, olivat pikemminkin kuin rihvelitauluja aivankuin olisi ollut tarkoitus niiden tomuun kirjoitella kaikellaisia asioita muistiin. Matot olivat tahraiset, sohvalla virui siihen unohtunut pyyhinliina, ja pöydällä seisoi melkein joka aamu eiliseltä illalliselta poiskorjaamaton lautanen sekä suolatölkki ja puoleksi jyrsitty luupalanen, puhumattakaan siinä ajelehtivista leipämurusista.
Jos ei olisi ollut tuota ruokalautasta eikä vasta loppuun poltettua piippua, joka oli pantu nojalleen sänkyä vasten, tai jos ei olisi näkynyt itse isäntää, joka siellä makasi, niin olisippa voinut luulla ettei tässä ketään asunutkaan — siinä määrin oli kaikki pölyttynyttä, virttynyttä ja ylipäänsä vailla inhimillisen läsnäolevaisuuden elävää jälkeä. Tosinhan hyllyillä ajelehti pari kolme aukijätettyä kirjaa sekä vanha sanomalehti, seisoipa kirjoituspulpetilla mustepullokin sulkakynineen, mutta sivut, joiden välistä kirjat olivat aukaistut, olivat tomuun peittyneet sekä kellastuneet, ja silminnähtävää oli ettei niitä pitkiin aikoihin oltu käytetty. Sanomalehden numerot viittasivat menneeseen vuoteen, ja jos tahtoi pistää ja kastaa kynän mustepulloon, niin eipä sieltä muuta olisi lähtenyt kuin suriseva kärpänen säikähtäen lentoon.
Tänään oli Ilja Iljitsh vastoin tavallisuutta herännyt sangen varhain, nimittäin kello kahdeksan. Jokin seikka oli hänet saattanut kovasti huolestuksiinsa. Hänen kasvonsa ilmaisivat vuorotellen kauhun, tuskan ja harmin sekaisia tunteita. Nähtävästi vaivasi häntä sisällinen taistelu, johon järki ei vielä ollut joutunut auttajaksi.
Seikka oli se että Oblomov edellisenä iltana oli saanut tilanhoitajaltaan maalta epämieluisen kirjeen. Tunnettu on, minkälaisista ikävyyksistä tuollainen tilanhoitaja voipi kirjoittaa: kadosta, maksamattomista verorästeistä, tulojen vähenemisestä ja muusta sellaisesta. Ja vaikka tilanhoitaja jo kahtena edellisenä vuonnakin oli kirjoittanut herrallensa juuri samallaiset kirjeet, niin kuitenkin tämä viimeinenkin kirje vaikutti yhtä voimakkaasti kuin mikä muu tahansa ikävä, äkkiarvaamaton uutinen.
Eikä suinkaan ollut mikään helppo asia keksiä keinoa päästäksensä pulasta, vaikka annammekin vilpittömän tunnustuksemme Ilja Iljitshin huolenpidolle omista taloudellisista asioistaan. Olihan hän näet jo muutamia vuosia aikaisemmin, saatuaan ensimmäisen tällaisen ikävän kirjeensä tilanhoitajaltaan, alkanut sommitella päässään suunnitelmaa kaikellaisiin muutoksiin ja parannuksiin, joita hänen maatilansa hoito ja järjestys tarvitsi. Ja tämä suunnitelma edellytti ryhtymään monenlaisiin uusiin taloudellisiin, valtiollisiin ja muunlaisiin toimenpiteisiin. Mutta se ei ollut vielä läheskään valmiiksi ajateltu tämä korjaussuunnitelma, ja nämät tilanhoitajan epämieluiset kirjeet ne uudistuivat joka vuosi, riivatusti häiriten hänen rauhaansa ja ikäänkuin yllyttäen häntä jotakin tekemään, vaikka suunnitelma yhä pysyi keskitekoisena. Sentähden tunsi nyt Oblomov ihan välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan tekoon.