— Ottakaa se takaisin, — sanoi hän: — ja viekää mukananne etten tarvitseisi vielä kauvan jälkeenpäin itkeä sitä katsellessani.
Sanaa sanomatta piiloitti Oblomov kirjeen taskuunsa ja istui siinä neidon vieressä silmät maahan luotuina.
— Antanette ainakin arvon minun aikeilleni, Olga? — sanoi hän hiljaa. — Tämä on todistus siitä, kuinka kallis on minulle teidän onnenne.
— Kallis, kyllä vain! — huoahti Olga. — Ei, Ilja Iljitsh, teidän kai kävi kateiksi että minä niin tyynesti olin onnellinen, ja te kiiruhditte onneani häiritsemään.
— Häiritsemään? Ettekö sitten ole lukenut minun kirjettäni? Minä kerron teille sen sisällön…
— En ole lukenut loppuun asti sentähden että silmäni täyttyivät kyyneleillä; minä olen vielä niin tuhma! Mutta minä olen arvannut jäljelläolevan, älkää kertoko sitä etten tarvitseisi lisää itkeä…
Ja kyyneleitä tipahteli jälleen.
— Enkö minä juuri sentähden kieltäydy teistä, — aloitti hän: — että näen teidän onnenne edessäpäin ja että uhraan itseni sille? … Luuletteko että minä sen teen kylmäverisesti? Luuletteko ettei minun sisässäni kaikki itke? Miksi minä tämän teen?
— Miksikö? — toisti neito yht'äkkiä lakaten itkemästä ja kääntyen Oblomovin puoleen. — Siksi, miksi äsken piilouduitte pensaisiin nähdäksenne, itkenkö minä ja miten minä itken — siksi vain! Jos te vilpittömästi olisitte tahtonut sitä, mikä on kirjoitettu kirjeeseenne, jos olisitte ollut vakuutettu siitä että meidän täytyy erota, niin olisitte heti matkustanut ulkomaille koettamattakaan kohdata minua enää kertaakaan.
— Kuinka te voitte noin ajatella! … — alkoi Oblomov nuhtelevasti, mutta ei saanut loppuun sanotuksi.