Oblomov ehti hänen rinnalleen.
— Te itkette? — sanoi hän.
Olgan kyynelet alkoivat vuotaa yhä runsaammin. Hän ei enää voinut niitä pidättää, vaan painoi nenäliinansa vasten kasvojaan, pillahti huikeaan itkuun ja istahti likimmälle penkille.
— Mitä olenkaan minä tehnyt! — sopersi Oblomov kauhistuneena ottaen
Olgaa kädestä ja koettaen sitä irroittaa hänen kasvoiltaan.
— Jättäkää minut rauhaan! — nyyhkytti neito. — Menkää pois! Miksi olettekin täällä? Minä tiedän ettei minun ole tarvis itkeä. Ja mistä sitten? Te olette oikeassa: niin, kaikki saattaa tapahtua.
— Mutta mitä on tehtävä ettette noin itkisi? tiedusti Oblomov asettuen neidon eteen polvilleen. — Sanokaa, käskekää: minä olen valmis kaikkeen…
— Tehän olette itse syypää näihin kyyneliin, mutta pysäyttää niitä ei ole teidän vallassanne… Te ette ole niin voimakas! Päästäkää minut! — puhui hän huiskauttaen nenäliinallaan kasvoihinsa.
Oblomov katsahti Olgaan ja kiroili aatteissaan itseään.
— Onneton kirje! virkkoi hän katuvaisesti.
Olga avasi työkoppansa, otti sieltä kirjeen ja antoi hänelle: