Oblomov kulki kiertoteitse mäen sivu ja poikkesi toisesta päästä samalle käytävälle kävellen sen puoliväliin sekä istahti sitten nurmikolle pensasten väliin ja odotti. "Hän kulkee tästä sivu", ajatteli hän: "minä tahdon ainoastaan salaa piilosta katsahtaa, miltä hän näyttää, vaan sitten poistun iäksi."
Hän odotteli sydän kurkussa neidon askeleita. Ei kuulunut mitään, oli hiljaista. Luonto oli täydessä kukoistuksessaan, ympärillä kihisi näkymätön, pieni työntouhu, mutta kaikki näytti lepäävän juhlallisessa rauhassa.
Ja kuitenkin ruohossa kaikki liikkuu, ryömii, häärii ja hyrisee. Tuossa juoksentelevat muurahaiset eri suuntiin tulisessa puuhassa ja touhussa, törmäilevät yhteen, erkanevat ja kiiruhtavat — se on aivankuin katseleisi vuoren huipulta jotakin ihmistoria; samallaiset joukkiot, samallaiset yhteentöytäykset, samalla tavalla hyörii ja kihisee siinä rahvasta.
Tuossa surisee metsämettinen kukan ympärillä ja kiipeää sen kupua pitkin; tuossa kärpäset parvissa imeytyvät mehupisaraan, joka on pulpahtanut niinipuun halkeamasta; tuolla jossakin puiston tiheikössä piiskuttaa ja visertää lintunen yhtä ja samaa säveltä kutsuen kai ystäväänsä. Tuossa perhoispari pyörien toinen toisensa ympärillä liitelee kuni valssin vauhdissa puiden runkojen ympäri. Ruoho tuoksuu väkevästi ja siitä kuuluu vaikenematon ritinä…
"Mikä hälinä tässä käypi!" ajattelee Oblomov katsellen tätä touhua ja kuunnellen luonnon hienoa huminaa: "mutta päältäpäin on kaikki niin hiljaista ja rauhallista…"
Mutta askeleita ei vieläkään kuulu. Vihoviimein, kas nyt… "Oh!" huokasi Oblomov hiljalleen siirtäen lehviä pois edestään. "Hän se on, se on hän… Mitä tämä merkitsee? Hän itkee! Hyvä Jumala!"
Olga kävelee hiljaa pitkin tietä ja pyyhkii kyyneliä nenäliinallaan; mutta tuskin ehtii hän pyhkiä pois, kun jo uusia ilmestyy sijaan. Häntä hävettävät kyynelet, hän nielee niitä, tahtoo salata ne myös puilta, vaan ei voi. Oblomov ei koskaan ennen ole nähnyt Olgan kyyneleitä, hän ei ole niitä odottanut ja ne ikäänkuin polttivat häntä, mutta niin että hänen ei niistä tullut kuuma, vaan lämmin.
Kiiruusti nousi hän ylös maasta ja lähestyi neitoa.
— Olga! Olga! — huusi hän hellästi, tavoittaen häntä.
Neito vavahti, käännähti ja katsahti Oblomoviin kummastuneena, pyörähti sitten ympäri ja läksi edelleen astumaan.