Ilja Iljitsh oli sattunut kuulemaan tämän melun ja hyppäsi itse katsomaan.
— Kas Katja, mitä sinä täällä teet? — kysyi hän.
— Neiti käski kysyä, minne te olette matkustanut? Vaan ettepä te olekkaan matkustanut, kotonahan tuota näytte olevan. Minä juoksen heti sanomaan, — toimitti hän ja yritti lähteä.
— Niin, minä olen kotona. Se on tuo, joka aina valehtelee, — sanoi
Oblomov. — Tässä on kirje, anna se neidille.
— Kyllä minä annan!
— Missäs neiti nyt on?
— Hän meni kylälle käymään, mutta käski sanoa että jos te olette lukenut sen kirjan loppuun, niin olisitte hyvä ja tulisitte puistoon kahta käydessä.
Piika läksi.
"Ei, en mene … miksikä ärsyttää tunnettaan, kun kaiken on määrä olla lopussa?…" ajatteli Oblomov, suunnaten askeleensa kylälle päin.
Hän näki kaukaa, kuinka Olga oli mäellä menossa, kuinka Katja hänet saavutti ja antoi hänelle kirjeen, näki, kuinka Olga hetkeksi seisahtui, katsahti kirjeeseen, mietti, ja sitten nyykäyttäen päätään Katjalle painui pitkin puistoa lehtokäytävään.