Vaan Olga silmähti häntä niin myrkyllisesti päästä jalkoihin.
— Mutta mitäs sitten on, josta te muka tulette hulluksi? pitkitti hän. — Entäs nämät aamut ja illat, tämä puisto, ja entäs minun vakuutukseni rakastan — eikö kaikki tämä ole siis mistään arvosta, eikö se ansaitse mitään uhria eikä mitään tuskaa?
"Ah, kunpa voisi vajota maan alle!" ajatteli Oblomov, tuntien sisällistä ahdistusta aina sen mukaan, missä määrin Olgan ajatus hänelle täydellisesti rupesi selvenemään.
— Mutta jos te puolestanne — alkoi Olga tulisesti kysyen: — vielä väsytte tähän rakkauteen, niinkuin olette väsynyt kirjoihin, virkatoimeen ja seuraelämään? Jos te ajanpitkään ilman kilpailijatarta, ilman toista rakkautta nukahdatte yht'äkkiä minunkin läheisyyteeni niin kuin kotonanne sohvalle, eikä minun ääneni saa teitä heräämään? Ja jos tuo paisuma sydämmestänne poistuu ja jos ei myös tule olemaan toistakaan naista, vaan tuo teidän yönuttunne tulee teille kaikkea muuta kalliimmaksi?…
— Olga, se on mahdotonta! — keskeytti Oblomov tyytymättömänä, siirtyen hänestä hiukan edemmäs.
— Miksi se olisi mahdotonta? — kysyi neito. — Te sanotte että minä "erehdyn ja rakastun toiseen", mutta itsehän minä toisinaan ajattelen että juuri te muitta mutkitta hylkäätte minut. Ja mitä silloin? Kuinka minä silloin korjaan itsessäni sen, mitä nyt teen? Jos ei ihmiset eikä mailma, mitä minä itse sanon itselleni?… Ja joskus en minäkään tämän tähden saa unta, mutta minä en ahdista teitä tulevaisuuden aavistuksilla, sentähden että uskon parempaan. Minulla voittaa onnentunne kaiken pelon. Ja kuinka suuren arvon panenkaan minä sille, kun näen että teidän silmänne minun tähteni alkavat loistaa, kun te etsiskelette minua, kiipeilette kumpuja ja mäkiä, unhoitatte laiskuutenne ja kiiruhdatte minun tähteni kaupunkiin kukkavihkoa tai jotakin kirjaa noutamaan, ja kun näen että saan teidät hymyilemään ja harrastamaan elämää… Minä odotan ja etsin vain yhtä — onnea, ja uskon että olen sen löytävä. Jos erehdyn, jos on totta että tulen itkemään omaa erehdystäni, niin ainakin tunnen minä (hän painoi kämmenensä vasten sydäntänsä) etten ole siihen syypää, se merkitsee: kohtalo ei ole sitä sallinut, vaan Jumala on päättänyt toisin. Mutta en minä pelkää tulevia kyyneleitä, en minä turhaan ole itkevä, vaan kyyneleilläni "olen minä ostanut jotakin… Minun on ollut … niin hyvä olla!…" — lisäsi hän.
— Olkoon teidän jälleen hyvä olla! — rukoili Oblomov.
— Mutta tepä näette ainoastaan synkkää edessäpäin; teistä ei onni tunnu miltään… Se on kiittämättömyyttä, — jatkoi neito: — se ei ole rakkautta, vaan se on…
— Itsekkäisyyttä! — lausui Oblomov uskaltamatta katsahtaakkaan
Olgaan, uskaltamatta puhua ja uskaltamatta anteeksi pyytää.
— Menkää, — sanoi tämä hiljaa: — sinne, minne olitte menossakin.